Teollista kulttuuriperintöä alkoi muodostua jälkiteollisessa maailmassa, jossa yhteisöt alkoivat käyttää teollisen yhteiskunnan ja kulttuurin jättämiä jälkiä oman historiatietoisuutensa rakentamiseen. Teolliseksi kulttuuriperinnöksi on arvotettavissa käytännössä kaikki teollistuneeseen kulttuurin liittyvät aineelliset ja aineettomat jäljet. (Sivula 2014: 5.) Vanhoja teollisuusalueita voidaan hyödyntää tänä päivänä esimerkiksi alueellisissa kehityshankkeissa paikallisten yhteisöjen hyödyksi, mutta myös taloudellisesti kannattavina matkailuvaltteina.
Tämä teksti tarkastelee sitä, miten vanha teollisuusalue, Oulun Pikisaari, on muuttunut teollisuusalueesta yhdeksi kaupungin arvostetuimmaksi asuinalueeksi ja kulttuurin paikaksi. Muutosta tarkastellaan käymällä lyhyesti läpi saaren elinkaarta 1600-luvun pienpolton ajasta aina tähän päivään. Lisäksi tarkastellaan sitä, mitä hyötyjä alueen kulttuuriperinnöllä nykypäivänä on. Kirjoitus pohjautuu maisteritutkielmaani.
Oulun Pikisaari on kaupungin edustalla sijaitseva noin kilometrin mittainen saari, jossa on sijainnut Oulun varhaisinta teollisuutta. Pikisaari koostuu tänä päivänä eri-ikäisestä ja historiallisesti kerrostuneesta rakennuskannasta ja on tältä osin Oulun yksi monipuolisimpia kaupunginosia. Pastellinväriset, entiset työläisten asuinrakennukset ovat muiden alueiden rakennuskantaan verrattuna yksi parhaiten säilyneistä puutalokokonaisuuksista. Osa näistä asuinrakennuksista on varattu vuokra-asunnoiksi sekä työtiloiksi taiteilijoille ja käsityöläisille. Alueen erityispiirteenä pidettyä kulttuurin keskittymää hyödynnetään saaren markkinoimisen lisäksi myös laajemmin koko Oulun markkinoinnissa ja imagon luomisessa.
Teollisuusalueiden maisemallisen muutoksen tarkastelu
Yksi näkyvimmistä prosesseista vanhoilla teollisuusalueilla on teollisen maiseman uusiokäyttö. Alueen teollinen toiminta muuttaa aina väistämättä maisemaa ja sen loputtua teollisuuskohteiden rakennuksille pitää löytää joko uusiokäyttökohteita tai niitä uhkaa purkaminen ja alueen uudisrakentaminen. Maiseman muutosta tutkimalla voidaan tarkastella sitä, kuinka teolliset maisemat muuttuvat ja kuinka yksilöt sekä ryhmät ovat eri tavoin vuorovaikutuksessa ympäristön ja maiseman kanssa, sekä sitä kuinka he muokkaavat ja käyttävät sitä.
Suomessa teollisuusperinnön tutkijoiden käyttöön vakiintui 1990-luvulla käsite teollinen maisema, jolloin siirryttiin teollisuuden jälkien tarkastelussa yksittäisistä rakennuksista laajempiin kokonaisuuksiin sekä kulttuuriympäristöjen tarkasteluun. Rajatuille kohteille tehdyt useat tapaustutkimukset auttoivat ymmärtämään moniulotteisen ilmiön muotoutumista ja paikallista luonnetta. (Sivula 2014: 9.)
Pikisaaren topografia on muuttunut paljon vuosisatojen aikana, kun aiemmin erilliset saaret Pikisaari, Korkeasaari ja Halkosaari ovat kuroutuneet yhteen sekä maankohoamisen myötä että ihmisen toiminnan vaikutuksesta, kun niiden välejä on täytetty alueella sijaitsevan sahan purujätteellä. Saaren teollisuus alkoi jo 1600-luvulla, kun saaressa toimi pikipolttimo. Vakituista asutusta alueella ei vielä tuolloin ollut, mutta pikipolttimon lisäksi siellä sijaitsi laivanveistämöitä sekä tolppa- ja meriaittoja.
Pikisaari poltettiin lähes kokonaan maan tasalle englantilaisten toimesta vuonna 1854 Krimin sodassa, minkä jälkeen aluetta alettiin rakentaa uudelleen. Merkittävimmät saaressa toimineet teollisuuslaitokset aloittivat toimintansa 1800-luvun lopussa, jolloin saareen perustettiin kankaiden värjäämö ja kehräämö sekä Suomen ensimmäinen konepaja. Korkeasaaren puolelle perustettiin saha vanhan laivanveistämön paikalle. Sahateollisuuden myötä Korkeasaareen sekä osittain Pikisaaren puolelle nousivat sahatavaran kuivaukseen käytetyt lautatarhat.
Teollisuuden tarjoamien työpaikkojen takia Oulun kaupungin väkiluku alkoi kasvaa, jonka takia työväen asuntotilanne oli 1800–1900-lukujen vaihteessa heikko ja asumiseen tarvittiin uusia alueita. Osa tehtaista alkoi rakentaa asuinrakennuksia omistajilleen ja työntekijöille. Näin tapahtui myös Pikisaaressa, jonka merkitys tilana alkoi muuttua, kun saari liittyi asumisen levittäytymisen myötä tiiviimmin osaksi kaupunkia, eikä se ollut enää pelkästään teollisuuskäytössä. Ensimmäinen silta Pikisaareen rakennettiin vuonna 1944, jonka jälkeen saari ei ollut enää erillään mantereesta, eikä esimerkiksi huonot sääolosuhteet olleet esteenä saaren pääsylle tai sieltä pois. Pikisaaren teollisuus alkoi hiljalleen hiipua, kun tehtaat yksitellen lopettivat toimintansa esimerkiksi vanhentuneiden koneiden myötä. Saaren teollisuus loppui lopulta kokonaan 1970-luvulla. Paikan merkitys tuli teollisuuden loppuessa käännekohtaan ja se piti määritellä uudelleen.
Muuttuminen arvostetuksi alueeksi
Pikisaaren koko vanha rakennuskanta joutui purku-uhan alle, kun Oulussa vuonna 1966 tehtiin niin sanottu monumentaalikeskuksen asemakaava, jossa saari oli varattu kokonaan yleiseen käyttöön, kuten kesäteatterille, ravintolalle ja parkkipaikalle. Suunnitelma liittyi Suomessa 1960-luvulla käynnistyneeseen laajamittaiseen keskusta-alueiden puukortteleiden purkamiseen modernien kaupunkiuudistusten tieltä.
Monumentaaliasemakaavaa ei sellaisenaan koskaan kuitenkaan toteutettu Pikisaaressa, vaan suunnitelma supistui siihen, että kaupunki lunasti saaren yksityiset tontit ja ainakin yhden tontin rakennukset purettiin. Vuonna 1978 ilmestyneessä Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet -julkaisussa Pikisaari oli merkitty ensimmäistä kertaa yhdeksi Oulun merkittävistä kohteista. Suojeluperusteiksi oli merkitty maisemallinen arvo, maisemakokonaisuus, rakennushistoriallinen arvo sekä historialliset perusteet.
Osasta vanhoista teollisuusrakennuksista saneerattiin asuintaloja 1990-luvulla. Rakennusten ympärillä olleita puisia piharakennuksia purettiin ja niiden tilalle rakennettiin uusia asuintaloja. Entiset työläisten puiset asuinrakennukset pysyivät kaupungin omistuksessa, joka peruskorjasi niitä asuin- ja työtiloiksi, erityisesti käsityöläisille ja taiteilijoille. Pikisaaressa käynnistyi uudisrakennushanke vuonna 2010, jonka jälkeen saareen ei ollut enää tarkoitus rakentaa uusia taloja. Kuitenkin vuonna 2021 saaressa käynnistyi jälleen kaavamuutoshanke, jonka tavoitteena on rakentaa yhteen historialliseen pihapiiriin uusia asuintaloja. Hanke on kuitenkin edelleen kesken, eikä kaavamuutoksesta ole tehty vielä lopullista päätöstä. Uudisrakennushankkeet ovat herättäneet vastustusta osassa paikallisista, koska niiden katsotaan pilaavan ainutlaatuisen historiallisen ympäristön.
Pikisaaren kulttuuriperintö
Pikisaaren kulttuuriperinnön voi ajatella nykyään muodostuvan sen teollisesta historiasta, jäljelle jääneistä teollisuusrakennuksista, vanhoista asuinrakennuksista, pikiruukin muinaisjäännösalueesta sekä tämän päivän taiteilija- ja käsityöläisyhteisöstä sekä heidän tuottamastaan merkityksestä alueen kulttuuritoimijoina. Kulttuuriperintöä voidaan pitää voimavarana, joka vaikuttaa esimerkiksi monin eri tavoin yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointiin (Ainiala et al. 2021: 23). Myös kaupungit voivat hakea kulttuuriperinnöstä ja kulttuurista vauhtia esimerkiksi taloudelliseen kasvuun, viihtyvyyden parantamiseen tai imagon luomiseen. Taiteen ja teollisen kulttuuriperinnön yhdistämisen merkitys kaupunkialueiden kehittämisessä havaittiin maailmalla jo muutama vuosikymmen sitten.
Pikisaaren kulttuuriperintöä hyödynnetään esimerkiksi Oulun matkailumainonnassa, mutta se oli myös hyvin keskeisessä osassa Oulun kulttuuripääkaupunki 2026 -hakemuksessa, jossa saaresta kaavailtiin kaupungin kulttuurista keskusta. Saaren historiaa välitetään kävijöille esimerkiksi alueella sijaitsevan Merimiehenkotimuseon -näyttelyssä sekä saaren eri osiin pystytetyillä infokylteillä.
Saaren pohjoispuolella sijaitseva pikiruukin alue on nykyisin suojeltu muinaisjäännöskohde. Alueella on havaittavissa kasvillisuuden seasta mustia, kovia ja tervalle tuoksuvia laattoja sekä puurakenteita. Arkeologi Marika Hyttisen (2021) mukaan näiden menneestä toiminnasta kertovien näkyvien merkkien kautta pienpoltto on edelleen läsnä Pikisaaressa. Paikalla kävijöille nämä merkit eivät kuitenkaan välttämättä kerro saaren historiasta, jos pienpolton jättämiä jälkiä ei osata tulkita. Nämä haistettavissa, nähtävissä ja kosketettavissa olevat jäänteet luovat kuitenkin jatkuvasti uusia, paikkaan liittyviä aistimuistoja, jotka tuovat historian konkreettisesti mukaan tähän päivään (Hyttinen 2021: 137.)
Lopuksi
Teollisuuden loppumisen jälkeen paikan identiteetti muuttuu ja sen tarkoitus joudutaan määrittelemään uudelleen. Pikisaaren muuttuminen vanhasta teollisuusalueesta kulttuurin paikaksi, on yhdistettävissä osaksi laajempaa vanhojen teollisuusalueiden uudelleenkäyttöä kulttuurisina kohteina. Suomessa esimerkiksi useilla ruukkialueilla on tapahtunut 1900-luvun lopulla muutosprosessi tehdasyhdyskunnasta matkailu- ja kulttuuriperintökohteeksi. Monessa entisessä rautaruukissa kulttuuri- ja taidealat ovat olleet uusien elinkeinojen ja identiteetin perusta matkailun ohella.
Historiallinen kaupunki ei ole koskaan valmiina olemassa, vaan se on muodostunut niiden valintojen tuloksena, mitä menneisyyden aineellisista jäljistä päätetään säilyttää muistuttamaan menneestä ja mitä ei. Kaupunkia ja sen piirteitä määritellään aina sen hetkisistä tarpeista ja arvoista käsin. Näin ollen kulttuuriperintö ei ole mitään pysyvää, vaan siinä missä yksilöt ja yhteisöt voivat muodostaa ja arvottaa uutta kulttuuriperintöä, he voivat myös luopua menneestä ja hävittää vanhaa. Kulttuuriperinnön ja historian käyttöä ja arvottamista tutkimalla voidaan mahdollisesti vaikuttaa kaupunkisuunnitteluun sekä ymmärtää entistä paremmin kulttuuriperinnön hyötyjä alueiden viihtyvyyden ja hyvinvoinnin parantajina.
Noora Perälä
Kirjoittaja on valmistunut maisteriksi Oulun yliopistosta, arkeologian oppiaineesta. Kirjoitus perustuu kirjoittajan vuonna 2022 valmistuneeseen Pro gradu -tutkielmaan Teollisuusalueesta kulttuurin keskukseksi: Oulun Pikisaaren muuttuva kulttuuriperintö ja sen merkitys.
Lähteet
Raportit ja selvitykset
Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto. 1978. Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet. Julkaisusarja A:41, Oulu.
Teivaala, T. 1972. Oulun Keskussuunnittelu: Pikisaaren kehittämissuunnitelma. Väliraportti 3, Oulu.
Kirjallisuus
Ainiala, T., Kivilaakso, A., Olsson, P. Savolainen, P. ja Vahtikari, T. 2021. Kadun kulmassa: Reittejä humanistiseen kaupunkitutkimukseen. Vahtikari, T., Ainiala, T., Kivilaakso, A., Olsson, P. ja Savolainen, P. (toim.) Humanistinen kaupunkitutkimus. Tampere: Vastapaino, 7–28.
El Harouny, E. 2008. Historiallinen puukaupunki suojelukohteena ja elinympäristönä: Esimerkkeinä Vanha Porvoo ja Vanha Raahe. Osa 1. Acta Universitatis Ouluensis C Technica 312. Oulu: Oulun yliopisto.
Hautala, K. 1975. Oulun kaupungin historia: III, 1809–1856. Oulu: Kirjapaino Osakeyhtiö Kaleva.
Hyttinen, M. 2021. Ajan multaamat muistot: Historiallisen arkeologian tutkimus Oulun Pikisaaren pikiruukista, ruukkiyhteisöstä ja maailmankuvasta 1640-luvulta 1890-luvulle. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.
Immonen, V., Mäki, M. & Taavitsainen, J.-P. 2018. Tutkimuksen ja kulttuuriperinnön jännitteitä: Teollisuusarkeologian historia Suomessa. Tekniikan Waiheita 36(3), 22–38. https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/82367
Juola, M. 2021. Muuttuva teollisuusmaisema: Pateniemen entisen saha-alueen
maiseman biografia. Tekniikan Waiheita 39(3), 60–84. https://doi.org/10.33355/tw.102888
Perälä, N. 2022. Teollisuusalueesta kulttuurin keskukseksi: Oulun Pikisaaren muuttuva kulttuuriperintö ja sen merkitys. Pro gradu -tutkielma. Kulttuuriantropologian ja arkeologian koulutusohjelma/Humanistinen tiedekunta. Oulu: Oulun yliopisto.
Riesto, S. 2018. Biography of on Industrial Landscape. Carlberg ́s Urban Spaces Retold. Landscape and heritage studies. Amsterdam: Amsterdam University Press.
Rossi, A. 2012. Pikisaaren Pikiruukki: Pien valmistus osana tervan menestystarinaa. Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla: Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Oulu: Painotalo Suomenmaa, 197–200.
Sairinen, Rauno. 2020. Fiskarsin ruukin tuotannolliset vaiheet ja niiden vaikutus ruukkimiljööseen: Rauta- ja kupariruukista kulttuuri- ja matkailuruukiksi. Tekniikan Waiheita 37(4), 7–32. https://doi.org/10.33355/tw.88906
Sivula, A. 2014. Teollinen kulttuuriperintö vakiintui suomalaiseen historiatietoisuuteen. Tekniikan Waiheita 32(2), 5–18. https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/64111
Sormunen, M. 1994. Pikisaaren historia. Oulu.
Vahtikari, T. 2013. Merkityksin rakennettu vanha Rauma: Suomalaisen historiallisen kaupungin varhainen määrittely valintoina ja vuoropuheluna. Lento, K. & Olsson, P. (toim.) Muistin kaupunki: Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 294–323.
Recent Comments