Olemme saaneet tietoomme, että Museoviraston yhteistoimintaneuvottelujen yhteydessä on kaavailtu kirjaston uudelleenorganisointia tai jopa lakkauttamista. Asia koskee keskeisellä tavalla myös Suomen Muinaismuistoyhdistystä, vaikka neuvottelevat tahot eivät ole olleet meihin yhteydessä.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjasto koostuu pääasiassa arkeologian, historian, kansatieteen ja taidehistorian julkaisusarjoista sekä museoiden näyttelyluetteloista. Kirjakokoelma on sijoitettu Museoviraston kirjastoon, jossa se on kaikkien käytettävissä. Kokoelmaan kuuluvat luonnollisesti myös yhdistyksen omat julkaisusarjat eli Suomen Museo-Finskt Museum, Iskos, Kansatieteellinen Arkisto ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksellä on 127 ulkomaista ja 70 kotimaista vaihtokumppania – tieteellisiä seuroja, museoita ja tutkimuslaitoksia, joille lähetetään yhdistyksen julkaisusarjojen uutuuksia. Museoviraston kirjastossa vastaanotetaan kotimaisten ja ulkomaisten vaihtojen kautta n. 300 kausijulkaisunimekettä ja kokoelmiin luetteloidaan vuosittain runsas 100 vaihdon kautta saatua monografiaa. Eniten ulkomaista kirjallisuutta saadaan Pohjoismaista, Baltiasta ja Saksasta. Yhdistyksen kirjakokoelmaan kuuluu monia harvinaisia niteitä, joita ei muista suomalaisista kirjastoista löydä.
Kirjasto alkoi karttua jo yhdistyksen ensimmäisenä toimintavuonna 1870, jolloin myös ensimmäiset vaihtosuhteet luotiin. Vuonna 1900 nimekkeitä oli jo noin 3000 ja vaihtosuhteita 67. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelma sijoitettiin aluksi Kansallismuseoon, ja se on siitä lähtien ollut tärkeä osa vuonna 1974 muodostettua Museoviraston kirjastoa.
Esitämme vakavan huolemme kirjakokoelmamme kohtalosta, ja laajemmin koko kulttuuriperintöalalle keskeisestä Museoviraston kirjaston ja sen asiantuntevan henkilökunnan tilanteesta. Edelleen vetoamme neuvotteluosapuoliin, jotta sivistyksen teemavuonna olisi rohkeutta vaalia suomalaista kulttuuriperintöä ylläpitävää instituutiota sekä rakentaa tiedolle ja tutkimuksen arvostukselle perustuvaa tulevaisuutta.
Helsingissä 27.9.2024
Elina Räsänen
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja
Johanna Enqvist
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen varapuheenjohtaja
Kuvat: Suvi Toivanen 26.9.2024
Alkuperäinen avoin kirje pdf-tiedostona ladattavissa tästä.
Suomen ortodoksisen kirkon ihmeitätekevänä pidetyt ikonit yhdistyvät uskonnollisten kuvien pitkään traditioon: antiikin ajoista lähtien kulttikuvien on katsottu kykenevän ihmeisiin, antavan suojaa kulkutauteja vastaan sekä suojelusta tai voiton sodassa. Kulttikuville on uhrattu myös henkilökohtaisista syistä, annettu kiitos- tai uhrilahjoja, ja niitä on erityisellä tavalla kunnioitettu uskonnosta riippumatta. Sekä idän ortodoksisessa että lännen katolisessa kirkossa kerrotaan edelleen pyhäinkuvien ihmeteoista, ja niiden luokse tehdään pyhiinvaelluksia. Ihmeitätekevät ikonit ovat varsin usein Jumalanäidin eli Neitsyt Marian ikoneja.
Kuva 1. Hartaus ja kunnioitus ikoneja kohtaan on kokonaisvaltaista: tästä syystä haurasta Kozelštšanin Jumalanäidin ikonia suojellaan nykyään rukoilijoiden kosketuksilta ja suudelmilta kiota-kaapin lasilla. Kuva: Suvi Toivanen.
Yksi Suomen ortodoksisen kirkon kuudesta ihmeitätekevästä ikonista, Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni, sijaitsee Uspenskin katedraalissa Helsingissä. Se on puulevylle kiinnitetty, Neitsyt Mariaa Kristus-lapsi sylissään kuvaava paperinen painokuva, joka on painettu Venäjän keisarikuntaan tuolloin kuuluneessa Ukrainassa, Pultavan kaupungissa vuonna 1885. Uspenskin katedraalin ikoni on jäljennös samannimisestä, ukrainalaisessa Kozelštšinan kylässä kymmenistä parantamisihmeistään 1880-luvulla kuuluisaksi tulleesta, öljyvärein maalatusta ikonista. Kozelštšanin Jumalanäidin ikonista tehtiin paljon toisintoja ja painokuvia ennen Venäjän vallankumousta, ja yksi näistä on nyt Helsingissä sijaitseva, Viipurista talvisodan syttyessä evakuoitu ikoni.
Ihmeitätekevä kuva – jumalallisen voiman väline ja kunnioituksen kohde
Taidehistorioitsija Hans Beltingin (1994, 47) mukaan varhaiskristillisellä ajalla uskonnollinen kulttiesine ei ollut suinkaan taideteos, vaan itsestään selvästi väline jumalalliselle voimalle. Kristillisen teologian mukaan aineellinen ikoni ei tee ihmettä, vaan Jumalan ihmeitätekevä voima toimii ikonin kautta. Bysantin ikonoklasmin eli ikoneita koskeneen kuvariidan aikaan 700–800-luvuilla, ja sen jälkeenkin tällä tarkennuksella oli erityisen suurta väliä: sillä tehtiin eroa epäjumalankuvina pidettyihin monijumalaisten uskontojen kuviin. Toisaalta tämän päivän ortodoksien arkista, elettyä uskontoa tutkittaessa on todettu, että ikonit koetaan usein itsenäisinä toimijoina (Kupari & Vuola 2019, 11). Jo pelkästään nimitys ”ihmeitätekevä ikoni” viittaa tähän ihmiselle ominaiseen tapaan nähdä toimijuutta esineessä itsessään. Piispa Ambrosiuksen mukaan ihmeitätekevän ikonin äärellä voi aistia suloista tuoksua tai hengellistä energiaa, ja joidenkin ikoneiden on nähty myös vuodattavan pyhää öljyä tai mirhaa (Ijäs 2012).
Kuva 2. Rovasti Teo Merras toimittamassa rukouspalvelusta ikonin muistopäivänä 21. helmikuuta 2023. Kuva: Suvi Toivanen.
Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni Uspenskin katedraalissa on asetettuna koristeelliseen kiota-kaappiin, jossa se – muutoin varsin vaatimattoman näköisenä – on vaikuttava näky sille lahjoitettujen lukemattomien votiivilahjojen kanssa. Ikoni on ympäröity helminauhoin, krusifiksiristein, korvakoruin ja sormuksin. Ikonin erityisasema ihmisten mielissä voimallisena esirukoilijana ja ihmeidentekijänä näkyy hyvin siinä, miten se on vuosien aikana saanut lahjaksi tuhansia koruja. Ikonin edessä on palavien tuohusten lisäksi aina erityisenä kunnioituksen merkkinä kaunis leikkokukka-asetelma, ja esimerkiksi pääsiäisenä ikonin kiota-kaappi on koristettu paperikukkaisin virpomavitsoin. Taidehistorioitsija David Freedberg (1989, 110, 117) tuokin esiin, että ihmeitätekeväksi todettu pyhä kuva siirretään yleensä edustavaan paikkaan, ja sitä koristetaan ja kunnioitetaan erilaisin rituaalein sen erityisyyden esilletuomiseksi ja ihmeitätekevyyden jatkuvuuden varmistamiseksi.
Kuva 3. Virpomavitsoja ja leikkokukkia Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin koristuksena palmusunnuntaina 10.4.2022. Kuva: Suvi Toivanen.
Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin ihmeitä
Pyhien kuvien kautta tapahtuneina ihmetekoina pidetään yleensä esimerkiksi yksittäisen ihmisen parantumista, pelastumista, rukoillun asian toteutumista tai yhteisön kohdalla esimerkiksi vaaralta, kuten sodalta tai luonnonkatastrofilta, välttymistä (Flinckenberg-Gluschkoff 2015, 96). Uspenskin katedraalin kozelštšanilaisella Jumalanäidin ikonilla on oma, ainutlaatuinen ihmetarinoiden historiansa, mikä on kulkenut suusta suuhun ja säilynyt kirjoitetussa muodossa, esimerkiksi lehtiartikkeleiden kautta. Emme voi tietää mitkä seikat tosiasiassa ovat vaikuttaneet kerrotuissa tapahtumissa, mutta kuvattuihin tilanteisiin voi nähdä liittyvän ihmeen kaltaisia elementtejä.
Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin maine ihmeitätekevänä sai alkunsa 1800-luvun lopussa, kun viipurilainen Kravotkinskin perhe pyysi vakavasti sairaalle Anna-tyttärelleen apua parantajapappina tunnetulta kronstadtilaiselta rovastilta. Sittemmin pyhäksi kanonisoitu Johannes Kronstadtilainen (1829–1908) ei päässyt paikalle, mutta lähetti perheelle avuksi siunaamansa ikonin, jonka edessä toimitetun rukouspalveluksen jälkeen tyttö parantui. Ihmeitätekevää ikonia tultiin sen jälkeen rukoilemaan sankoin joukoin, ja perhe päätti lahjoittaa sen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistolle pyhitettyyn kirkkoon Viipurin Sorvalissa, mistä käsin ikoni vieraili myös yksityiskodeissa apua tarvitsevien luona. (Rovio 1986, 8.)
Talvisodan syttymisen jälkeen – ilmapommitusten, vaikean pakkastalven ja kuljetuskaluston puuttumisen hankaloittaessa kirkollisen esineistön evakuoimista – ”Herran Äidin ihmeitätekevä ikoni” tuli evakkonaisen uniin näyttäytyen tavalla, mikä saattoi jouduttaa ikonin pelastamista Sorvalin kirkosta. Kozelštšanin Jumalansynnyttäjä selvisi myös Nastolan Uudenkylän rautatieaseman pommituksesta, koska sitä hakemaan lähtenyt, alun perin ikonin evakuoinut pastori Leonidas Homanen ”tunsi pakottavaa tarvetta toimia heti”. (Homanen 1986, 9.) Helsingin ortodoksisen seurakunnan Uskon viesti -lehden mukaan ikonin Uspenskin katedraaliin sijoittamisen jälkeen esimerkiksi kova korvasärky parantui naisen pitäessä korvaansa jumalanpalveluksen aikana kiinni ikonissa, eikä seuraavalle viikolle määrättyä leikkausta tarvittu (Rovio 1986, 9). Ihmisten kertomukset vuosikymmenten takaa antavat Kozelštšanin Jumalanäidin ikonista sellaisen kuvan kuin se todella toimisi itsenäisellä intentionaalisella voimallaan.
Kozelštšanin Jumalansynnyttäjän ikoni nousi otsikoihin vuosikymmeniä myöhemmin, kun se varastettiin Uspenskin katedraalista öiseen aikaan 9. kesäkuuta 2010. Moni ortodoksi pitää ihmeenä varkauden jälkeisiä tapahtumia: varas tunnusti vankilapapille ikonin kätköpaikan, ikoni löytyi paksun lumen alta maakätköstä hämmästyttävän hyvässä kunnossa ja saatiin takaisin kahdeksan kuukauden kadoksissa olon jälkeen, ja lisäksi se onnistuttiin konservoimaan. Valamon konservointilaitoksella työskennellyt taidekonservaattori Riikka Köngäs on kertonut kokeneensa tämän ikonin kohdalla jotakin erityistä: ikoni tuntui ohjaavan vaikeassa työssä ja lopuksi se alkoi tuoksua hyvälle (Aalto 2015).
Kuva 4. Konservaattori Riikka Köngäs puhdistamassa maakätköstä löytynyttä ikonia kevättalvella 2011. Konservointikuvat: Petter Martiskainen. Kuva: Suvi Toivanen, Valamon luostarin konservointilaitoksen arkistossa. Varkauden yhteydessä ikonin sadat votiivilahjat, helmikirjailtu riisasuojus ja arvokas metallikehys varastettiin. Ikoni on asetettu konservoinnin jälkeen esille sellaisenaan, ja se on ympäröity uusilla votiivilahjoilla, joita on kertynyt sadoittain varkauden jälkeen.
Konservoinnin jälkeen elokuussa 2011 Kozelštšanin Jumalanäidin ikonille järjestettiin juhlallinen paluu Valamon ja Lintulan luostareiden sekä yhdeksän kaupungin kautta takaisin Helsinkiin, jolloin 2000 ihmistä eri puolilla Suomea osallistui ikonin vastaanottoon. Tammikuussa 2012 ikoni teki matkan Viroon, missä sitä oli kunnioittamassa noin 3500 ihmistä. Virolaiset raportoivat useita ihmeitä eri kaupungeista: apua oli saatu liikuntakyvyttömyyteen, lonkkavikaan ja vääristä syytteistä vapautumiseen rikosoikeudessa. 2010-luvulla Suomessa julkaistuissa lehtiartikkeleissa on tuotu toistuvasti esiin, että apua on saatu moniin sairauksiin, lapsettomuuteen sekä muun muassa työpaikan saamiseen. Lisäksi ikoni on löytänyt tiensä sekä kotimaiseen että ulkomaiseen omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen ihmeitätekevyytensä vuoksi.
Kozelštšanin Jumalansynnyttäjän painokuvaikoni liittyy siis monin tavoin ihmeitätekevien ikonien jatkumoon, sillä ihmisten kokemuksissa se vastaa rukouspyyntöihin, parantaa sairaita ja vaikuttaa tavalla tai toisella elämänkulkuun. Ikonin liittymisen tähän ihmetekojen traditioon voi nähdä myös sen osallistuessa koronasairaaloiden pihoille suuntautuneeseen ristisaattoon koronapandemian iskiessä Suomeen keväällä 2020. Sairaaloiden kanssa yhteistyössä järjestetyissä rukouspalveluksissa rukoiltiin koronaan sairastuneiden ja heitä hoitavien puolesta. Ristisaattoja on järjestetty idän kirkon historiassa eri maissa esimerkiksi katovuosina sekä kulkutautien ja sotien aikaan, ja moni ikoni on saanut ihmeitätekevän maineensa juuri tällaisten tapahtumien myötä. Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan, Kozelštšanin Jumalanäidin ukrainalaistaustainen ikoni osallistui rukouspalvelukseen rauhan puolesta Ukrainan Suomen-suurlähetystöllä Helsingin Kulosaaressa maaliskuussa 2022, ja katedraalissa sen edessä on rukoiltu rauhaa siitä lähtien.
Kuva 5. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo ja Ukrainan Suomen-suurlähettiläs Olga Dibrova Uspenskin katedraalissa kuvattavana Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin edessä Ukrainan sodan vuosipäivänä 24.2.2023. Kuva: Suvi Toivanen.
Vielä 1800-luvun lopulla ikonien kautta tapahtuneita ihmeitä dokumentoi virallinen taho, ja esimerkiksi Uspenskin painokuvaikonin ukrainalaisen esikuvan tekemiä parantamisihmeitä epilepsiasta sokeuteen ja halvauksiin kirjattiin vuosina 1881–1888 yhteensä 38 tapausta (Kahla 2001, 12, 14). Sittemmin ihmeistä on tullut henkilökohtaisempia, omaan uskonelämään liittyviä asioita. Ottamatta kantaa ihmeiden todenperäisyyteen, voi todeta Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevyyden tulevan näkyväksi ihmisten toiminnan, kuten ikonille suodun erityishuomion ja annettujen lukemattomien votiivilahjojen kautta sekä ikoniin liittyvien ihmekokemusten ja niistä kerrottujen tarinoiden muodossa. Ihmeitätekevyys ilmenee siis lopulta ihmisen henkilökohtaisen kokemuksen ilmaisun ja yhteisön ylläpitämän näkemyksen kautta.
Suvi Toivanen
Kirjoittaja valmistelee taidehistorian maisterintutkielmaansa Helsingin yliopistossa kyseisen Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin ja Käkisalmelta evakuoidun Jumalanäidin ylistys -ikonin toimijuudesta. Blogikirjoitus pohjautuu vuonna 2023 valmistuneeseen taidehistorian kandidaatintutkielmaan ”Esirukoilija, ihmeidentekijä ja rauhanaktivisti – Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin toimijuus”. Toivanen toimii myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen viestintäkoordinaattorina.
Kupari, Helena & Elina Vuola, 2019. Introduction. Orthodox Christianity and Gender – Dynamics of Tradition, Culture and Lived Practice. Toim. Helena Kupari & Elina Vuola. Routledge, 1–21. https://doi.org/10.4324/9780203701188
Rovio, Hertta, 1986. Kozeltšanin Jumalanäidinikoni 21.2. Uskon viesti 2/1986. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.
Vuola, Elina, 2019. The Virgin Mary across Cultures – Devotion among Costa Rican Catholic and Finnish Orthodox Women. Routledge.
Hirvonen, Saara, 2020. Suomen tunnetuin ikoni kiersi ortodoksien ristisaatossa Helsingin koronasairaaloissa – Kirkko halusi ilmaista myötätuntonsa sairastuneille ja heitä hoitaville. YLE 6.5.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11337410 (luettu 13.3.2024).
Husso, Katariina, 2011. Ikkunoita ikonien ja kirkkoesineiden historiaan – Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö 1920–1980-luvuilla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 119. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Jääskinen, Aune, 2001. Kozelshtshinon Jumalanäidin ihmeitätekevät ikonit Suomessa. Ikonimaalari 2/2001. Helsinki: Suomen ikonimaalarit, 15–16.
Sirviö, Aristarkos, 2011. Kozelshtshanin ihmeitätekevä Jumalansynnyttäjän ikoni palasi Uspenskin katedraaliin rukousten saattelemana. Ortodoksiviesti 06/2011. Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenlehti.
För personer som har tillbringat största delen av livet med att studera, kan tillträdet in i arbetslivet vara som att stinga in i en okänd värld. För många universitetsstuderande är det framtida arbetslivet främmande, och många vet inte vad de vill arbeta med i framtiden. Detta kan bero på att flera universitetsutbildningar inte ger ett yrke i sig, utan en utbildning inom ett ämne. För många personer kan det bli svårt att orientera sig i arbetsmarknaden med en allmänbildande utbildning utan yrke. Arbetssökningen kan vara utmanande ifall det saknas relevant arbetserfarenhet och det inte finns en klar riktning in i arbetslivet. Personer som har utexaminerats med en högre högskoleexamen utan yrke brukar kallas för generalister, motsatsordet till generalist är specialist.
Denna text bygger på min pro gradu-avhandling i nordisk etnologi som handlar om hur humanister i slutskedet av studierna vid Åbo Akademi, upplever övergången till arbetslivet. Det visar sig att studerande inom humaniora inte är förberedda till arbetslivet. Ett problem är att många studerande inte vet hur de kan bidra till samhällets arbetsmarknad, samtidigt som studerande inte vet vad arbetsmarknaden förväntar sig av dem. Detta är problematiskt eftersom det tyder på att många humanistiska utbildningar inte har en stark koppling till arbetslivet. Majoriteten av mina sex informanter som jag intervjuade till min avhandling, ansåg att utbildningen var intressant och gett en källkritisk bas. Däremot visar det sig vara oklart för hur de kan använda sin kunskap ute i arbetsmarknaden. Detta dilemma inom humaniora är inte ett nytt fenomen i samhället. Fenomenet kan kopplas ihop med begreppet ”humanioras artikulationsproblem” som beskriver hur humanioras betydelse i samhället osynliggörs (Ekström och Sörlin, 2012). Enligt Mellander (2018) sätter begreppet fingret på humanisternas tendens att ha svårigheter att förstå vilken roll och effekt deras kunskap har i samhället.
Humanister är en heterogen grupp ute i arbetslivet eftersom humanistiskt arbetsliv är mångsidigt och de är välspridda i samhället. Ekström och Sörlin (2012) förklarar att humanister arbetar både inom den offentliga och privata sektorn med varierande uppgifter. Det är därför svårt att karakterisera humanisterna som en grupp, eftersom den humanistiska kunskapen kan vara varierande, vilket i sin tur påverkar kunskapsområden och professionerna. Mellander (2018) poängterar att ha svårigheter att artikulera och förstå hur ens färdigheter kan appliceras i yrkeslivet, påverkar hur människor orienterar sig i framtidens arbetsliv. Detta beskriver han som det cirkulära orienteringsproblemet. Mellander förklarar att humanioras artikulationsproblem handlar också om att det inte finns samhörighet mellan utbildningen och arbetsplatser, det vill säga, att det saknas affinitet i arbetet. Detta handlar om att det inte finns ett meningsfullt affinitetsband mellan utbildningen och arbetslivet, samtidigt som arbetslivet inte är alltid relevant till utbildningen.
Burman (2012) förklarar att i dagens samhälle betonas oftast nytta i stället för mening, vilket är ett utmanande faktor för humaniora som fokuserar på mening. I en välfungerande demokrati behövs medborgare som är allmänt utbildade, kultiverade och som är kapabla att tänka kritiskt. Inom humaniora finns en politisk och demokratisk sida av studierna som inte existerar på samma sätt i naturvetenskapliga ämnen. Samhällets tendens för kortsiktigt ekonomiskt nyttotänkande som fokuserar på resultat påverkar resursfördelningen, forskningen och utbildningen. Det kan förklara varför humaniora inte längre har central ställning i det akademiska landskapet.
Om framtidsvisioner inför arbetslivet
Ingen av mina informanter hade klara framtidsvisioner för vad de ville arbeta med i framtiden. Det betonades att valet av studieämne gick utifrån intresse och inte det framtida arbetet. Intresse brukar ofta vara utgångspunkten för val av utbildning, eftersom det kan vara svårt att veta i ung ålder, vad det framtida arbetet skulle vara. Själva processen att börja studera på universitet, brukar innebära stora förändringar för många studerande. Exempelvis att flytta bort hemifrån för första gången och ansvara för sig själv. Det är frågan om stora förändringar som påverkar olika aspekter av vardagen och identiteten. Arbetslivet kan därför upplevas som irrelevant i början av den långa studietiden.
Det visar sig att även serendipitet eller slumpen hade påverkat hur vissa av mina informanter hade hittat sina studieämnen. Där viljan att studera något intressant var viktigare än att välja en utbildning som skulle leda till ett yrke. Det berättar att deras framtidsorienteringar fokuserade på att börja studera, i stället för arbetslivet.
Upplevelser om slutskedet av studierna
Majoriteten av mina informanter poängterade att utbildningen har varit givande på olika sätt, framför allt när det gäller förmågan att kunna tänka kritiskt. Däremot kom det tydligt fram att majoriteten av informanterna, inte visste hur deras utbildning kan appliceras i arbetslivet. Detta kan tolkas som desorientering, vilket innebär att det inte finns mål eller förebilder med utbildningen. Avsaknaden av en orientering gör att kopplingen till arbetslivet kan upplevas som svagt och därför kan det vara svårt att applicera studierna inför arbetslivet. Majoriteten av informanterna ansåg att det skulle behövas en starkare koppling till arbetslivet under studietiden. Detta kunde vara i form av studiebesök till relevanta arbetsplatser. Det poängterades att vägledning kunde också vara hjälpsamt inför framtidens arbetsliv. Exempelvis alumners erfarenheter om arbetslivet kunde vara inspirerande och skapa relevans inför arbetslivet efter studierna. Avsaknaden av att ha klara mål efter universitetsstudierna kan bidra till att utbildningen kan upplevas vara irrelevant inför arbetslivet.
Många studerande upplever en sorts ambivalens med att bli utexaminerade, eftersom det innebär nya förändringar i livet. En av det mest betydande förändringarna är förväntningen att heltidsstudierna ska ersättas av heltidsarbete. Detta kan väcka stress och osäkerhet, om kopplingen till arbetslivet upplevs som svagt. Det är därför som det finns många studerande som inte är motiverade att bli utexaminerade och lämna det trygga studielivet inför ett okänt arbetsliv.
Åbo Akademi 50 år bordsmedaljens revers med Åbo stadsvapen och texten ACADEMIA ABOENSIS MCMXVIII, ÅBO AKADEMI 50 ÅR 1968 – ÅBO AKADEMIKER SLOG MEDALJEN. Design: Gunnar Elfgren. Tillverkare: Wilhelm Pettersson, 1968. Foto: Åbo museicentral.https://www.finna.fi/Record/tmk.169643480007400?sid=3738634226&imgid=2
Slutord
När humanister blir tillfrågade ”vad blir man då?” finns stor sannolikhet att varken den som frågar eller humanisten som ska svara på frågan, har ett klart svar. Humanioras artikulationsproblem kan uppfattas som en orsak varför det är svårt för humanistiska studerande i slutskedet av studierna att placera sig i arbetsmarknaden. Avsikten med min pro gradu-avhandling är att poängtera att det är frågan om större samhälleliga problem. Samtidigt som humanistisk kunskap behövs mer än någonsin i vårt föränderliga samhälle där det behövs individer som kan tänka kritiskt ur olika synvinklar. Aittola (1992) förklarar att det har blivit på en allmän nivå svårare för universitetsstuderande att hitta arbete, eftersom samhället har förändrats och det har blivit mera konkurrens om arbete i samhället. En oroväckande aspekt som kom fram i litteraturen är att samhället inte längre uppskattar utbildningar som uppfattas som civiliserande, i stället förväntas att studierna ska vara yrkesorienterade. Detta är motstridigt med universitetsämnen som klassas som generalistämnen, som exempelvis humanistiska och samhällsvetenskapliga ämnen.
Jag har funderat på att karriärhandledningar på olika stadier kunde vara till hjälp. Framför allt under gymnasiet och början av universitetsstudierna. Det finns både för- och nackdelar med generalist och specialistutbildningar. En generalist kan arbeta med olika sorters arbetsuppgifter medan en specialist inte har samma flexibilitet. Samtidigt som det kan vara lättare för en specialist att hitta arbete inom hens egna arbetsfält. En fördel med generaliststudier är att det finns möjlighet att skräddarsy sina studier ganska långt utifrån intresse, exempelvis genom att välja biämnen. Därför är det viktigt att studerande har kunskap för vad som är viktigt för framtidens arbetsmarknad. Det kan vara gynnande inför arbetslivet att ha ett yrkesgivande biämne, ifall ens huvudämne är mer generell till sin natur. Därför anser jag att karriärhandledningar i början av studietiden kunde vara gynnande för alla studerande.
André La Face
Skribenten utexaminerades år 2022 från Åbo Akademi med huvudämnet nordisk etnologi. André arbetar som informationsspecialist i Helsingfors.
Källor
Aittola, T. (1992). Uuden opiskelijatyypin synty. Opiskelijoiden elämänvaiheet ja tieteenalaspesifien habitusten muovautuminen 1980-luvun yliopistossa. Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7945-4
Burman, A. (2013). Nyttan med nyttan. I Forser, T. & Karlsohn, T (red.). Till vilken nytta? En bok om humanioras möjligheter. Daidalos.
Teollista kulttuuriperintöä alkoi muodostua jälkiteollisessa maailmassa, jossa yhteisöt alkoivat käyttää teollisen yhteiskunnan ja kulttuurin jättämiä jälkiä oman historiatietoisuutensa rakentamiseen. Teolliseksi kulttuuriperinnöksi on arvotettavissa käytännössä kaikki teollistuneeseen kulttuurin liittyvät aineelliset ja aineettomat jäljet. (Sivula 2014: 5.) Vanhoja teollisuusalueita voidaan hyödyntää tänä päivänä esimerkiksi alueellisissa kehityshankkeissa paikallisten yhteisöjen hyödyksi, mutta myös taloudellisesti kannattavina matkailuvaltteina.
Tämä teksti tarkastelee sitä, miten vanha teollisuusalue, Oulun Pikisaari, on muuttunut teollisuusalueesta yhdeksi kaupungin arvostetuimmaksi asuinalueeksi ja kulttuurin paikaksi. Muutosta tarkastellaan käymällä lyhyesti läpi saaren elinkaarta 1600-luvun pienpolton ajasta aina tähän päivään. Lisäksi tarkastellaan sitä, mitä hyötyjä alueen kulttuuriperinnöllä nykypäivänä on. Kirjoitus pohjautuu maisteritutkielmaani.
Oulun Pikisaari on kaupungin edustalla sijaitseva noin kilometrin mittainen saari, jossa on sijainnut Oulun varhaisinta teollisuutta. Pikisaari koostuu tänä päivänä eri-ikäisestä ja historiallisesti kerrostuneesta rakennuskannasta ja on tältä osin Oulun yksi monipuolisimpia kaupunginosia. Pastellinväriset, entiset työläisten asuinrakennukset ovat muiden alueiden rakennuskantaan verrattuna yksi parhaiten säilyneistä puutalokokonaisuuksista. Osa näistä asuinrakennuksista on varattu vuokra-asunnoiksi sekä työtiloiksi taiteilijoille ja käsityöläisille. Alueen erityispiirteenä pidettyä kulttuurin keskittymää hyödynnetään saaren markkinoimisen lisäksi myös laajemmin koko Oulun markkinoinnissa ja imagon luomisessa.
Kuva 1. Pikisaaren värikkäät ja vanhat puutalot, jotka olivat ennen työläisten asuintaloja. Kuvaaja: Noora Perälä.
Teollisuusalueiden maisemallisen muutoksen tarkastelu
Yksi näkyvimmistä prosesseista vanhoilla teollisuusalueilla on teollisen maiseman uusiokäyttö. Alueen teollinen toiminta muuttaa aina väistämättä maisemaa ja sen loputtua teollisuuskohteiden rakennuksille pitää löytää joko uusiokäyttökohteita tai niitä uhkaa purkaminen ja alueen uudisrakentaminen. Maiseman muutosta tutkimalla voidaan tarkastella sitä, kuinka teolliset maisemat muuttuvat ja kuinka yksilöt sekä ryhmät ovat eri tavoin vuorovaikutuksessa ympäristön ja maiseman kanssa, sekä sitä kuinka he muokkaavat ja käyttävät sitä.
Suomessa teollisuusperinnön tutkijoiden käyttöön vakiintui 1990-luvulla käsite teollinen maisema, jolloin siirryttiin teollisuuden jälkien tarkastelussa yksittäisistä rakennuksista laajempiin kokonaisuuksiin sekä kulttuuriympäristöjen tarkasteluun. Rajatuille kohteille tehdyt useat tapaustutkimukset auttoivat ymmärtämään moniulotteisen ilmiön muotoutumista ja paikallista luonnetta. (Sivula 2014: 9.)
Pikisaaren topografia on muuttunut paljon vuosisatojen aikana, kun aiemmin erilliset saaret Pikisaari, Korkeasaari ja Halkosaari ovat kuroutuneet yhteen sekä maankohoamisen myötä että ihmisen toiminnan vaikutuksesta, kun niiden välejä on täytetty alueella sijaitsevan sahan purujätteellä. Saaren teollisuus alkoi jo 1600-luvulla, kun saaressa toimi pikipolttimo. Vakituista asutusta alueella ei vielä tuolloin ollut, mutta pikipolttimon lisäksi siellä sijaitsi laivanveistämöitä sekä tolppa- ja meriaittoja.
Pikisaari poltettiin lähes kokonaan maan tasalle englantilaisten toimesta vuonna 1854 Krimin sodassa, minkä jälkeen aluetta alettiin rakentaa uudelleen. Merkittävimmät saaressa toimineet teollisuuslaitokset aloittivat toimintansa 1800-luvun lopussa, jolloin saareen perustettiin kankaiden värjäämö ja kehräämö sekä Suomen ensimmäinen konepaja. Korkeasaaren puolelle perustettiin saha vanhan laivanveistämön paikalle. Sahateollisuuden myötä Korkeasaareen sekä osittain Pikisaaren puolelle nousivat sahatavaran kuivaukseen käytetyt lautatarhat.
Kuva 2. Vanhan villatehtaan tiilirakennus. Kuvaaja: Noora Perälä.
Teollisuuden tarjoamien työpaikkojen takia Oulun kaupungin väkiluku alkoi kasvaa, jonka takia työväen asuntotilanne oli 1800–1900-lukujen vaihteessa heikko ja asumiseen tarvittiin uusia alueita. Osa tehtaista alkoi rakentaa asuinrakennuksia omistajilleen ja työntekijöille. Näin tapahtui myös Pikisaaressa, jonka merkitys tilana alkoi muuttua, kun saari liittyi asumisen levittäytymisen myötä tiiviimmin osaksi kaupunkia, eikä se ollut enää pelkästään teollisuuskäytössä. Ensimmäinen silta Pikisaareen rakennettiin vuonna 1944, jonka jälkeen saari ei ollut enää erillään mantereesta, eikä esimerkiksi huonot sääolosuhteet olleet esteenä saaren pääsylle tai sieltä pois. Pikisaaren teollisuus alkoi hiljalleen hiipua, kun tehtaat yksitellen lopettivat toimintansa esimerkiksi vanhentuneiden koneiden myötä. Saaren teollisuus loppui lopulta kokonaan 1970-luvulla. Paikan merkitys tuli teollisuuden loppuessa käännekohtaan ja se piti määritellä uudelleen.
Muuttuminen arvostetuksi alueeksi
Pikisaaren koko vanha rakennuskanta joutui purku-uhan alle, kun Oulussa vuonna 1966 tehtiin niin sanottu monumentaalikeskuksen asemakaava, jossa saari oli varattu kokonaan yleiseen käyttöön, kuten kesäteatterille, ravintolalle ja parkkipaikalle. Suunnitelma liittyi Suomessa 1960-luvulla käynnistyneeseen laajamittaiseen keskusta-alueiden puukortteleiden purkamiseen modernien kaupunkiuudistusten tieltä.
Monumentaaliasemakaavaa ei sellaisenaan koskaan kuitenkaan toteutettu Pikisaaressa, vaan suunnitelma supistui siihen, että kaupunki lunasti saaren yksityiset tontit ja ainakin yhden tontin rakennukset purettiin. Vuonna 1978 ilmestyneessä Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet -julkaisussa Pikisaari oli merkitty ensimmäistä kertaa yhdeksi Oulun merkittävistä kohteista. Suojeluperusteiksi oli merkitty maisemallinen arvo, maisemakokonaisuus, rakennushistoriallinen arvo sekä historialliset perusteet.
Osasta vanhoista teollisuusrakennuksista saneerattiin asuintaloja 1990-luvulla. Rakennusten ympärillä olleita puisia piharakennuksia purettiin ja niiden tilalle rakennettiin uusia asuintaloja. Entiset työläisten puiset asuinrakennukset pysyivät kaupungin omistuksessa, joka peruskorjasi niitä asuin- ja työtiloiksi, erityisesti käsityöläisille ja taiteilijoille. Pikisaaressa käynnistyi uudisrakennushanke vuonna 2010, jonka jälkeen saareen ei ollut enää tarkoitus rakentaa uusia taloja. Kuitenkin vuonna 2021 saaressa käynnistyi jälleen kaavamuutoshanke, jonka tavoitteena on rakentaa yhteen historialliseen pihapiiriin uusia asuintaloja. Hanke on kuitenkin edelleen kesken, eikä kaavamuutoksesta ole tehty vielä lopullista päätöstä. Uudisrakennushankkeet ovat herättäneet vastustusta osassa paikallisista, koska niiden katsotaan pilaavan ainutlaatuisen historiallisen ympäristön.
Kartat 1 ja 2. Kartta 1 vuodelta 1931 ja kartta 2 vuodelta 2022. Kartat on digitoitu Maanmittauslaitoksen karttojen ja ilmakuvien pohjalta.
Pikisaaren kulttuuriperintö
Pikisaaren kulttuuriperinnön voi ajatella nykyään muodostuvan sen teollisesta historiasta, jäljelle jääneistä teollisuusrakennuksista, vanhoista asuinrakennuksista, pikiruukin muinaisjäännösalueesta sekä tämän päivän taiteilija- ja käsityöläisyhteisöstä sekä heidän tuottamastaan merkityksestä alueen kulttuuritoimijoina. Kulttuuriperintöä voidaan pitää voimavarana, joka vaikuttaa esimerkiksi monin eri tavoin yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointiin (Ainiala et al. 2021: 23). Myös kaupungit voivat hakea kulttuuriperinnöstä ja kulttuurista vauhtia esimerkiksi taloudelliseen kasvuun, viihtyvyyden parantamiseen tai imagon luomiseen. Taiteen ja teollisen kulttuuriperinnön yhdistämisen merkitys kaupunkialueiden kehittämisessä havaittiin maailmalla jo muutama vuosikymmen sitten.
Pikisaaren kulttuuriperintöä hyödynnetään esimerkiksi Oulun matkailumainonnassa, mutta se oli myös hyvin keskeisessä osassa Oulun kulttuuripääkaupunki 2026 -hakemuksessa, jossa saaresta kaavailtiin kaupungin kulttuurista keskusta. Saaren historiaa välitetään kävijöille esimerkiksi alueella sijaitsevan Merimiehenkotimuseon -näyttelyssä sekä saaren eri osiin pystytetyillä infokylteillä.
Saaren pohjoispuolella sijaitseva pikiruukin alue on nykyisin suojeltu muinaisjäännöskohde. Alueella on havaittavissa kasvillisuuden seasta mustia, kovia ja tervalle tuoksuvia laattoja sekä puurakenteita. Arkeologi Marika Hyttisen (2021) mukaan näiden menneestä toiminnasta kertovien näkyvien merkkien kautta pienpoltto on edelleen läsnä Pikisaaressa. Paikalla kävijöille nämä merkit eivät kuitenkaan välttämättä kerro saaren historiasta, jos pienpolton jättämiä jälkiä ei osata tulkita. Nämä haistettavissa, nähtävissä ja kosketettavissa olevat jäänteet luovat kuitenkin jatkuvasti uusia, paikkaan liittyviä aistimuistoja, jotka tuovat historian konkreettisesti mukaan tähän päivään (Hyttinen 2021: 137.)
Kuva 3. Pikitörmällä näkyviä tervalaattoja ja puurakenteita. Kuvaaja: Noora Perälä.
Lopuksi
Teollisuuden loppumisen jälkeen paikan identiteetti muuttuu ja sen tarkoitus joudutaan määrittelemään uudelleen. Pikisaaren muuttuminen vanhasta teollisuusalueesta kulttuurin paikaksi, on yhdistettävissä osaksi laajempaa vanhojen teollisuusalueiden uudelleenkäyttöä kulttuurisina kohteina. Suomessa esimerkiksi useilla ruukkialueilla on tapahtunut 1900-luvun lopulla muutosprosessi tehdasyhdyskunnasta matkailu- ja kulttuuriperintökohteeksi. Monessa entisessä rautaruukissa kulttuuri- ja taidealat ovat olleet uusien elinkeinojen ja identiteetin perusta matkailun ohella.
Historiallinen kaupunki ei ole koskaan valmiina olemassa, vaan se on muodostunut niiden valintojen tuloksena, mitä menneisyyden aineellisista jäljistä päätetään säilyttää muistuttamaan menneestä ja mitä ei. Kaupunkia ja sen piirteitä määritellään aina sen hetkisistä tarpeista ja arvoista käsin. Näin ollen kulttuuriperintö ei ole mitään pysyvää, vaan siinä missä yksilöt ja yhteisöt voivat muodostaa ja arvottaa uutta kulttuuriperintöä, he voivat myös luopua menneestä ja hävittää vanhaa. Kulttuuriperinnön ja historian käyttöä ja arvottamista tutkimalla voidaan mahdollisesti vaikuttaa kaupunkisuunnitteluun sekä ymmärtää entistä paremmin kulttuuriperinnön hyötyjä alueiden viihtyvyyden ja hyvinvoinnin parantajina.
Noora Perälä
Kirjoittaja on valmistunut maisteriksi Oulun yliopistosta, arkeologian oppiaineesta. Kirjoitus perustuu kirjoittajan vuonna 2022 valmistuneeseen Pro gradu -tutkielmaan Teollisuusalueesta kulttuurin keskukseksi: Oulun Pikisaaren muuttuva kulttuuriperintö ja sen merkitys.
Teivaala, T. 1972. Oulun Keskussuunnittelu: Pikisaaren kehittämissuunnitelma. Väliraportti 3, Oulu.
Kirjallisuus
Ainiala, T., Kivilaakso, A., Olsson, P. Savolainen, P. ja Vahtikari, T. 2021. Kadun kulmassa: Reittejä humanistiseen kaupunkitutkimukseen. Vahtikari, T., Ainiala, T., Kivilaakso, A., Olsson, P. ja Savolainen, P. (toim.) Humanistinen kaupunkitutkimus. Tampere: Vastapaino, 7–28.
El Harouny, E. 2008. Historiallinen puukaupunki suojelukohteena ja elinympäristönä: Esimerkkeinä Vanha Porvoo ja Vanha Raahe. Osa 1. Acta Universitatis Ouluensis C Technica 312. Oulu: Oulun yliopisto.
Hautala, K. 1975. Oulun kaupungin historia: III, 1809–1856. Oulu: Kirjapaino Osakeyhtiö Kaleva.
Hyttinen, M. 2021. Ajan multaamat muistot: Historiallisen arkeologian tutkimus Oulun Pikisaaren pikiruukista, ruukkiyhteisöstä ja maailmankuvasta 1640-luvulta 1890-luvulle. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.
Immonen, V., Mäki, M. & Taavitsainen, J.-P. 2018. Tutkimuksen ja kulttuuriperinnön jännitteitä: Teollisuusarkeologian historia Suomessa. Tekniikan Waiheita 36(3), 22–38. https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/82367
Juola, M. 2021. Muuttuva teollisuusmaisema: Pateniemen entisen saha-alueen maiseman biografia. Tekniikan Waiheita 39(3), 60–84. https://doi.org/10.33355/tw.102888
Perälä, N. 2022. Teollisuusalueesta kulttuurin keskukseksi: Oulun Pikisaaren muuttuva kulttuuriperintö ja sen merkitys. Pro gradu -tutkielma. Kulttuuriantropologian ja arkeologian koulutusohjelma/Humanistinen tiedekunta. Oulu: Oulun yliopisto.
Riesto, S. 2018. Biography of on Industrial Landscape. Carlberg ́s Urban Spaces Retold. Landscape and heritage studies. Amsterdam: Amsterdam University Press.
Rossi, A. 2012. Pikisaaren Pikiruukki: Pien valmistus osana tervan menestystarinaa. Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla: Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Oulu: Painotalo Suomenmaa, 197–200.
Sairinen, Rauno. 2020. Fiskarsin ruukin tuotannolliset vaiheet ja niiden vaikutus ruukkimiljööseen: Rauta- ja kupariruukista kulttuuri- ja matkailuruukiksi. Tekniikan Waiheita 37(4), 7–32. https://doi.org/10.33355/tw.88906
Vahtikari, T. 2013. Merkityksin rakennettu vanha Rauma: Suomalaisen historiallisen kaupungin varhainen määrittely valintoina ja vuoropuheluna. Lento, K. & Olsson, P. (toim.) Muistin kaupunki: Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 294–323.
Suomen uusimmassa kulttuuriperintöstrategiassa vuodelta 2021 todetaan, että kulttuuriperintö on kiinteä osa meidän elämäämme ja se liittyy samalla kaikkeen ympärillämme. Kulttuuriperintö voi olla aineellista, aineetonta tai digitaalista, erottamattomana osana toisistaan. Sille on myös ominaista, että se muodostuu ihmisen toiminnan kautta ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. (Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030.) Kulttuuriperintö heijastaa samalla arvojen, arvovalintojen, perinteiden, tietojen ja taitojen sekä uskomusten muutosta. Kulttuuriperintö on siis jatkuvassa muutosprosessissa, joka voi olla myös haasteena sen säilymisessä. Oleellisinta onkin sen säilyttäminen ja eteenpäin vieminen, samalla kuitenkin kulttuuriperintöä uudistaen.
Aineeton kulttuuriperintö on elävää, läsnä arjessa sekä jokapäiväisessä elämässä. Aineettomaan kulttuuriperintöön ei lukeudu pelkästään menneisyyden kulttuuri-ilmaisut ja tavat, vaan se kuuluu myös nykypäivään periytyen sukupolvelta toiselle. Se voi olla mm. suullista perinnettä ja ilmaisuja, esittävää taidetta sekä sosiaalisia käytäntöjä, rituaaleja ja juhlatilaisuuksia, luontoon ja maailmankaikkeuteen liittyvää tietoa ja käytäntöjä sekä käsityötaitoja. (Kanerva & Mitchell 2015, 24.)
Käsittelen tekstissäni aineettoman kulttuuriperinnön merkitystä rakennetun kulttuuriympäristön suojelun osalta. Työni pintakäsittelyalan ammatillisena opettajana on herättänyt pohtimaan sen eteenpäin siirtämisen merkitystä, ja näkökulmani aiheeseen heijastuu pääosin opettajuuteeni peilaten. Kirjoitukseni pohjautuu myös maisterintutkielmaani, jossa olen käsitellyt aineettoman kulttuuriperinnön merkitystä osana rakennussuojelua yksilön näkökulmasta sekä siihen liittyviä taustatekijöitä.
Vanha Porvoo tutkimuskohteena
Työni kautta syntyneet pohdinnat rakennusperinnön suojelun ja aineettoman kulttuuriperinnön tiiviistä yhteydestä toisiinsa synnyttivät maisterintutkielmani aiheen sekä kiinnostuksen tutkia aihetta enemmän. Haastattelujen ja internet-kyselyn kautta toteutunut empiirinen tutkimus on rajautunut rakennusperinnöltään ainutlaatuiseen Vanhaan Porvooseen. Kohderyhmäksi valikoitui vanhan kaupungin asukkaat. Tavoitteenani on ollut muodostaa kokonaiskuva Vanhan Porvoon asukkaiden rakennussuojelumyönteisyyteen ja arvovalintoihin vaikuttavista tekijöistä ainutlaatuisen rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisen kannalta.
Kuva 1. Lähes kaikille tuttu Vanha Porvoo kuuluu valtakunnallisesti merkittävään rakennettuun kulttuuriympäristöön ja on osa kansallismaisemaamme. Kuva: Tanja Holmberg.
Tutkimuksestani selvisi, että ympäristöllä, yhteisöllisyydellä, perinteillä, koulutuksella ja kotiseudulla sekä paikallisidentiteetin rakentumisella on kaikilla ollut vaikutusta vanhan kaupungin asukkaiden rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämiseen perustuvien arvojen muodostumiseen. Vahvimmin esiin nousivat aiemmilta sukupolvilta siirtyneet perinteet, kotiseudun merkitys sekä ympäristön vaikutus. Ympäristön osalta korostui etenkin sen esteettinen merkitys asukkaille. Pysyvyys, jatkuvuus sekä historian läsnäolo jokapäiväisessä elämässä ovat myös vahvistaneet halua suojella rakennusperintöä.
Yksilötason vaikuttimet määräytyvät tarpeiden, tunteiden ja ympäristön antamien merkityssisältöjen kautta. Sitoutuminen omaan asuinympäristöön ja sen suojeluun on siis syntynyt itselle tärkeiden asioiden välityksellä. Oli ilo havaita, että asukkaiden kesken rakennussuojelu koettiin erittäin tärkeäksi, ja sen toteutumiseen katsottiin voitavan vaikuttaa jollain tasolla omien arvovalintojen kautta. Osaltaan omistautumisesta omaan ympäristöön kertoi myös se, että tutkimukseen osallistui yli kolmannes kaupunginosan asukkaista.
Kuva 2. Koti Vanhassa Porvoossa, jossa sisätilojen pintoja on säilytetty pieteetillä. Kuva: Tanja Holmberg.
Opetuksella ja ympäristöllä on väliä
Koulutuksen tai omaehtoisen opiskelun merkitys nousi myös esiin sekä kyselyn että haastattelujen yhteydessä. Kiinnostus rakennussuojeluun on voinut lähteä yhdestä mielenkiintoisesta kirjasta tai innostavasta sekä kannustavasta opettajasta. Tähän olen saanut vahvistusta oman työni kautta saatujen havaintojen kautta.
Taustani rakennuskonservaattorina on ohjannut opetustani rakennussuojelua tukevaan suuntaan, toki opetussuunnitelmaa noudattaen. Koen, että opetuksellani on ollut merkittävä vaikutus opiskelijoiden suhtautumiseen vanhaa rakennuskantaa ja rakennettua kulttuuriympäristöä kohtaan. Olen voinut omalla työlläni edesauttaa kulttuurisen kestävyyden eteenpäin viemistä opettamalla mm. perinteisiä käsityöläismenetelmiä, materiaaleja sekä tyylihistoriaa. Arkkitehtuurin historian sekä perinteisten menetelmien tuntemus lisää yleistä ymmärrystä ja arvostusta vanhaa rakennuskantaa kohtaan ja vähentää niihin liittyviä ennakkoluuloja.
Folkloristi Kirsi Hänninen pohtii artikkelissaan (2013) kulttuuriympäristökasvatuksen haasteellisuutta, kun kyseessä on oppijan henkilökohtainen suhde ja asenne ympäristöön. Kulttuuriympäristökasvatuksen yhtenä lähtökohtana on ympäristön sekä kulttuuriympäristön tärkeyden oivaltaminen. Tätä kautta syntyy arvostus ympäristöä kohtaan ja suojelun merkitys korostuu. Hännisen mukaan omakohtainen kokeminen kulttuuriympäristössä voi synnyttää halun suojella. (Hänninen 2013, 194–195.)
Kokemuksellisuus on ollut myös oman opetukseni lähtökohta. Olen huomioinut erityisesti Porvoon ja sen lähialueen vanhan kulttuuriympäristön opetuksessani, sillä se on valmistuneiden opiskelijoideni pääsääntöistä työllistymisaluetta. Vanha Porvoo on toiminut autenttisena historiallisena oppimisympäristönä sekä teorian että käytännön opetuksessa. Ympäristöllä ja paikan kokemisella on ollut selkeä vaikutus opetuksen kokonaisvaltaisen sisäistämisen kannalta: se on toiminut suojelutavoitteiden edistäjänä sekä tarjonnut otollisen kontekstin oman ammatillisen identiteetin rakentamiselle.
Kuva 3. Pintakäsittelyalan opiskelijat maalaavat perinteisellä keittomaalilla 1700-luvun puutaloa Vanhassa Porvoossa. Kuva: Tanja Holmberg.
Kulttuurihistorioitsija Leena Rossin ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta käsittelevässä artikkelissa (2010) puolestaan korostuu kokonaisvaltaisen ympäristösuhteen lisäksi eri ikäkausien merkitys siihen, kuinka ihminen suhtautuu ympäristöönsä. Ikäkaudet jäsentävät ympäristösuhteen muutoksia ja kehityskulkua. (Rossi 2010, 81, 83.) Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksilla ja elämyksillä voi olla suurikin vaikutus siihen, miten ihminen hahmottaa ja arvottaa kulttuuriympäristöä tulevaisuudessa. Kun varhaiskasvatuksessa ja lapsuuden kokemuksissa luodaan kiinteää suhdetta historiaan ja menneisyyteen, kulttuuriympäristön arvostukseen, se kantaa hedelmää aikuisena ja antaa ymmärrystä ja arvostusta kulttuuriperinnön suojeluun. Kulttuuriympäristön vaaliminen ja arvostaminen saa näin ollen vankkaa pohjaa lapsuuden kokemuksien ja tulkintojen kautta.
Lopuksi
Elävän kulttuuriperinnön suojeleminen on pohjana sekä rakennetun että muun aineellisen kulttuuriympäristön säilyttämisessä. Kulttuuriympäristöstrategia ja kansainväliset sopimukset tukevatkin toisiaan aineettoman kulttuuriperinnön siirtämisestä seuraaville sukupolville esimerkiksi koulutuksen kautta. Myös tuoreimmassa kulttuuriperintöstrategiassa painotetaan kulttuuriperinnön vahvistamisen tärkeyttä etenkin nuoremmissa ikäryhmissä, jotta kulttuuriperinnön jatkuvuus ja säilyminen turvattaisiin tulevaisuudessa. Koulutuksen, tiedon ja sen jakamisen kautta rakentuvan kulttuuriperinnön arvon oivaltamisen merkitys on siis havaittu ja sen eteen on luotu tavoitteita kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä edistämään.
Voidaan todeta, että ihminen ja kulttuuri kuuluvat saumattomasti yhteen. Ymmärtämällä mennyttä voimme rakentaa tulevaa. Omalta osaltani jatkan motivoituneena ja hyvillä mielin omaa osuuttani tulevaisuuden rakentamiseksi vieden aineetonta kulttuuriperintöä toivottavasti vielä vuosia eteenpäin.
Tanja Holmberg
Kirjoittaja on valmistunut Jyväskylän yliopiston Kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmasta opintosuuntana museologia ja toimii pintakäsittelyalan ammatillisena opettajana Porvoossa.
Kanerva, A. & Mitchell, R. 2015. Elävä aineeton kulttuuriperintö. Hankkeen loppuraportti. Cuporen julkaisut. Museovirasto.
Rossi, L. 2010. Yksilöllä on väliä ympäristön kannalta – Miten voisi tutkia yksilön elinikäistä ympäristösuhdetta. Elore, vol. 17–(2). Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry, 79–103. https://journal.fi/elore/article/view/78877
Muut lähteet
Kulttuuriperintö voimavarana kestävälle tulevaisuudelle ja hyvälle elämälle. Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030. 2021. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja.
Holmberg, Tanja. 2023. Yksilön merkitys rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisprosessissa: suojelukohteena Vanha Porvoo. Museologian maisterintutkielma. Jyväskylän yliopisto.
”Seuran työala oli alkuaan ollut laaja ja moninainen. Vuodet ovat nähneet seuran ja laitoksen toisensa jälkeen syntyvän vaalimaan niitä eri tehtäviä, joitten hoito kerran oli vain yhdistyksestä riippuvainen”, lausui arkeologi, professori ja yhdistyksen tuolloin aloittanut puheenjohtaja A. M. Tallgren vuonna 1930 pitämässään Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 60-vuotisjuhlapuheessa (Kotiseutu 1931). Näin todella onkin; yhdistyksen rooli esimerkiksi Suomen kansallismuseon perustamisessa ja kokoelmien synnyssä on ohittamaton. Vähemmän tunnettuja ovat muun muassa keruukampanjat, kuten paikannimien keruu, joka käynnistettiin 1879. Vuonna 2023 yhdistys on jo 153-vuotias ja yhteisöllinen kulttuuriperintötyö jatkuu.
Nuoret arkeologit A. M. Tallgren ja C. A. Nordman vuonna 1920. Tallgren toimi tuolloin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sihteerinä, Nordman vasta 1930-luvulla. Valokuvaaja Karin Hildén oli taidemaalari, joka toimi Kansallismuseon piirtäjänä. Kuva: Karin Hildén / Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Yhdistys perustettiin nimellä Finska Fornminnesföreningen, Suomen Muinaismuisto-Yhtiö vuonna 1870. Yhtiö oli epäonnistunut käännös föreningen-sanasta ja jo muutamaa vuotta myöhemmin siitä luovuttiin kokonaan. Ruotsinkielinen nimi saatiin suoraan Ruotsin sisaryhdistyksestä.
Aktiivijäseninä oli alusta pitäen myös naisia, ja monet toimivat myös puolisoidensa työpareina. Edellä mainitussa puheessaan Tallgren nosti esille samana vuonna edesmenneen, J. R. Aspelinin puolison Anna Aspelinin: ”Muinaismuistoyhdistys oli intiimi yhdistys ja imi siitä voimansa. Elisabetinkadun pienessä puutalossa, Aspelinin kodissa ajateltiin sen rohkeimmat ajatukset. Anna Aspelin otti kaikkeen osaa.” Anna Aspelin, os. Nielsen, oli kööpenhaminalainen kauppiasperheen tytär (Salminen 2014, 16). Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin nainen kuitenkin vasta vuonna 1962, jolloin arkeologi, professori Ella Kivikoski valittiin tehtävään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Ella Kivikoski oli myös Filosofisen (nyk. Humanistisen) tiedekunnan ensimmäinen naisprofessori. Häntä seuraava nainen yhdistyksen puheenjohtajana oli taidehistorioitsija ja keskiajantutkija, Kansallismuseon ylijohtaja Helena Edgren vuosina 2004–2010. Tämän kirjoittaja on yhdistyksen 27. puheenjohtaja, ja siinä tehtävässä neljäs nainen, dosentti Pia Olssonin seuraajana.
Yhdistyksen tutkimusretkiä vuosina 1871–1902 esittelevä näyttely Aikamatka 2020 kiersi viidellä paikkakunnalla. Kuva: Leena Elina Valkeapää.
Keskeistä yhdistyksen varhaisaikojen toimintaa olivat tutkimusmatkat niin suomensukuisten kansojen pariin kuin tietenkin myös vuosien 1870–1902 välillä toteutetut kahdeksan taidehistoriallista kotimaan tutkimusretkeä. Yhdistyksen juhlavuonna dosentti Leena Valkeapää käsikirjoitti retkistä kiertonäyttelyn nimeltään Aikamatka 2020. Rauman museossa näyttelyssä oli mukana myös kaksi tuolia, jotka dokumentoitiin Pyhän Ristin kirkossa toisella retkellä 1874. ”Sakaristosta löytyi lisäksi kaksi huomattavan kauniisti veistettyä ja hyvin säilynyttä tuolia, joiden hieno ornamentiikka teki niistä todelliset taideteokset. Eräs englantilainen oli koettanut ostaa niitä 25 sterlingillä eli 500 markalla”, kirjoittaa Valkeapää (2020, 63) Rauman tapahtumista.
Nuori, vasta 17 vuotta täyttävä Albert Edelfelt oli ensimmäisellä retkellä 1871 mukana piirtäjänä. Hän myös suunnitteli Suomen Muinaismuisto-Yhtiön jäsenkirjan tai -kutsun vuonna 1870. Moniulotteinen ja rikas Edelfelt-tutkimus ei tähän yksityiskohtaan ole vielä ulottunut. Kutsukirjeeseen kuuluva kuva kertoo, mitä osia menneisyyteen tuolloin liitettiin: kantele, Raamattu, pergamenttikäärö, piispan hiippa ja sauva sekä haarniska, miekka ja kirves epämääräisessä kasassa, ehkäpä röykkiöhaudan edessä. Esineiden vieressä on antikisoiva, vaakunakilpeä pitelevä Suomi-neito, jonka kruunu mallintaa mahdollisesti muinaislinnaa. Neito osoittaa sormellaan edessään olevaa esineryhmää – ele, joka on taiteessa ollut vuosisatoja tehokas visuaalinen viestintätapa kuvan ja sen katsojan välillä. Taustalla järven toisella puolen, vaarojen lomassa, häämöttävät korkeatorninen kirkko ja linna. Kuusen juuret puolestaan sekoittuvat pakanallisuutta kuvaavaan eräänlaiseen griippiin tai hybridiolentoon, jolla on suden pää ja kotkan vartalo.*
Yksityiskohta Suomen Muinaismuisto-Yhtiön kutsukirjeestä. Albert Edelfeltin piirros 1870. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Tätä kuvallista kokonaisuutta on kiinnostava verrata yhdistyksen myöhempään dokumenttiin, jossa kaikki osat ovat järjestyksessä; sotku on organisoitu. Vasemmalla olevan Piispa Henrikin kuvan mallina on ollut Akaan kirkosta peräisin oleva monivärinen, lehmuksesta valmistettu puuveistos (n. 1500). Kuva on rakennettu niin, että veistoksen puuttuvat kädet on täydennetty, ja niihin on laitettu niin kirja kuin piispansauvakin. Fragmentista on tullut ehjä, eivätkä tavarat enää loju sekaisin pientareella!
Suomen Muinaismuistoyhdistys kutsui Emil Nervanderin kunniajäsenekseen vuonna 1913. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Muinaismuistoyhdistyksen retkien tuottamat dokumentit ovat edelleen korvaamatonta lähdeaineistoa tutkimukselle. Tästä Houtskarin kirkon pyhimyskaappi on yksi erityisen selkeä esimerkki. Oven sisäpuolelta on oikeastaan kokonaan kadonnut laivaa kuvaava maalaus, jonka Edelfelt dokumentoi ensimmäisellä retkellä vuonna 1871. Tämä on tärkeä ja Suomessa ainutlaatuinen yksityiskohta: keskiaikainen teos, joka kertoo jotain omasta historiastaan ja hankinnastaan.
Houtskarin (Korppoon) kirkon pyhimyskaappi (1508) ja sama esine Albert Edelfeltin dokumentoimana Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkellä 1871. Piirustuksessa näkyy oikeanpuoleisen oven alaosassa ollut laiva-aihe ja siinä ollut teksti Oloff anderson i korpo soken eli Korppoon pitäjän Olof Anderson. Kuvat: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.
Suuri dokumentaarinen arvo on luonnollisesti myös rakennuksia kuvaavilla piirustuksilla. Esimerkiksi Pälkäneen nykyisestä rauniokirkosta arkkitehti Selim A. Lindqvistin akvarellit tuovat esiin täysin hävinneitä päätyseinien maalausfragmentteja. Kirkon vesikatto oli romahtanut jo pari vuotta dokumentointia aiemmin, ja alennustila oli alkanut jo 1830-luvulla: ”Kirkko oli uuden valmistuessa jätetty tyhjilleen ja tyhjennetty tarpeellisista esineistä lattialankkuja myöten. Kaikki oli käytetty uudelleen tai myyty huutokaupalla”, kuvailee Leena Valkeapää (2020, 124) kirjoittaessaan vuoden 1892 retkestä.
Neitsyt Maria ja lapsi, monivärinen puuveistos Pälkäneen kirkosta, 1300-luku, lehtipuuta (Suomen kansallismuseo H1183:5). Kuva: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.
Pälkäneen kirkon kaikki noin kymmenen keskiaikaista moniväristä puuveistosta oli onneksi lahjoitettu yhdistykselle jo vuonna 1872, ja nyt ne ovat osa Kansallismuseon kokoelmia. Näihin kuuluu Neitsyt Mariaa ja lasta esittävä täysplastinen veistos, joka ei tietääkseni koskaan ole ollut esillä. Veistos on epäilemättä jäänyt tuntemattomaksi myös siksi, että alan perusteoksessa eli C. A. Nordmanin monografiassa (1965) ei syystä tai toisesta ole veistoksesta lainkaan tietoja tai kuvaa. Teoksessa on metallisia lehdyköitä kiinnitettynä vaatteisiin ja päänauhaan.
Pyhä Anna itse kolmantena, myöhäiskeskiaikainen monivärinen puuveistos (Suomen kansallismuseo, H2024:23) Satakunnasta, k. 45 cm. Taustapuoli, jossa näkyy kirjoitettuna ”J. Lehtinen 1881”. Lehtinen oli yksi monista yksityishenkilöistä, jotka keräsivät yhdistykselle esineitä, joista myöhemmin muodostui Suomen kansallismuseon kokoelmat. Kuva: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.
Muinaismuistoyhdistyksellä oli useita kontaktihenkilöitä, jotka keräsivät esineistöä yhdistyksen kokoelmiin. Tällainen toimija oli esimerkiksi kansakoulunopettaja J. Lehtinen, jonka nimi on merkitty myöhäiskeskiaikaisen, Pyhä Anna itse kolmantena -aihetta esittävän puuveistoksen taakse (ks. Räsänen 2009, 196–197). Esine kuului lähetykseen, jonka Lehtinen kokosi Ikaalisten kihlakunnasta vuonna 1881.
Myös vanhoja kirjoja kerättiin; Johanna Lilja kertoo tutkimuksessaan (1996) seppä Antti Reinikaisesta, jota yhdistyksen Savonlinnan asiamies ei hevin meinannut saada myymään omistamaansa vuoden 1614 katekismusta. Lopulta hän lahjoitti tämän vuonna 1890 sukuperintönään saamansa piispa Ericus Erici Sorolaisen katekismuksen. Yhdistys palkitsi Reinikaisen kutsumalla hänet ilmaisjäseneksi. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelma sijoitettiin vuonna 1916 avattuun Kansallismuseoon, mikä sekin kertoo yhdistyksen suuresta vaikutuksesta museon muotoutumiseen kaikkine osineen.
Viranomaistehtävien sijaan yhdistyksellä on nykyään muita tehtäviä, joista keskeinen on toimia kulttuuriperintöalan yhtenä johtavana kotimaisena tieteellisenä julkaisijana. Tämän Muikkari-blogin ensimmäisessä kirjoituksessa vuoden 2022 alussa korostetaan tutkitun tiedon ja tutkivan asenteen merkityksen vahvistamisen edistämistä yhteiskunnassa. Yhdistys pyrkii niin ikään voimistamaan kollegiaalisuutta sekä tiedon siirtymistä aina uusille sukupolville. Seuraava, tänä syksynä 2023 käynnistyvä esitelmäsarjamme teema onkin nimeltään Tiede perintönä.
Elina Räsänen
Kirjoittaja on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja ja taidehistorian dosentti.
Kirjoitus perustuu kirjoittajan pitämään yhdistyksen vuosikokousesitelmään Suomen kansallismuseossa 10.5.2023. Osia siitä on julkaistu Muuriankkuri-lehdessä (2/2022, 12–15). Yhdistyksen historiaan voi tutustua laajemmin sen verkkosivuilla ja Muinaismuistosäätiön sivuilla.
*Kiitokset myös opiskelijoille kuvattujen esineiden ja asioiden tunnistusavusta!
Kirjallisuus
Lilja, Johanna 1996. Libri rari et cari. Museoviraston vanhan kirjallisuuden kokoelmaluettelo. Museovirasto, Helsinki.
Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. SMYA–FFT 116. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Salminen, Timo 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. SMYA–FFT 122. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Valkeapää, Leena Elina 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. SMYA–FFT 124. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
“Kulttuurihistorialliset kokoelmat ovat saaneet alkunsa siinä pienessä, muinaiskaluja y. m. käsittävässä museossa, jonka yliopisto muuttonsa jälkeen Turusta Helsinkiin perusti. – – Sen jälkeen kun Suomen Muinaismuistoyhdistys v. 1870 alkoi hedelmällisen toimintansa isänmaallisen tutkimuksen palveluksessa, kasvoi museo nopeasti, etupäässä yksityisten henkilöiden sekä maamme seurakuntien antamien lahjoitusten kautta. – – sittenkun [Muinaistieteellisen] Toimikunnan virkamiehistöä v. 1892 tuntuvasti lisättiin, yhdistettiin seuraavana vuonna sekä yliopiston että Muinaismuistoyhdistyksen historiallis-kansatieteelliset kokoelmat, samoin kuin Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset keräelmät, Valtion Historialliseksi Museoksi.“
Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 3–4)
Näin luonnehti kansallisten museokokoelmien historiaa intendentti Karl Konrad Meinander Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa vuonna 1906. Kyseinen kokoelmanäyttely esitteli pääasiallisesti kirkollista taidetta, ja myös kuvajäljennöksiä kirkollisista taide-esineistä. Merkittävä osa kirkkotaiteesta oli peräisin keskiajalta. Suomen kansallismuseon valmistuttua ja avattua ovensa yleisölle vuonna 1916, kirkkotaidetta päästiin esittelemään sen keskiaikaisen mallin mukaan rakennetussa kirkkosalissa. Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely puolestaan järjestettiin Helsingissä vuonna 1928, jolloin modernia kirkkotaidetta esiteltiin Taidehallissa, ja historiallista Kansallismuseossa. Tässä kirjoituksessa luodaan valikoitujen esimerkkien avulla pieni katsaus näihin varhaisiin näyttelyihin ja erityisesti keskiaikaisen kirkkotaiteen esittelyyn niissä. Monet esineet olivat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, niistä puuttui osia tai kokonaisuudet olivat kadonneita. Miten esineiden fragmentaarisuus oli tuotu näissä näyttelyissä esille?
Kokoelmanäyttely Hakasalmen huvilassa 1906
“– – monien muutosten jälestä ovat kulttuurihistorialliset kokoelmat nyt saanet tyyssijan Hakasalmen huvilassa, jossa ne ensikerran voidaan asettaa kokonaisuudessaan yleisön nähtäville ja johon ne jäävät odottamaan Suomen Kansallismuseon valmistumista.”
Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 4)
Monien muiden esineiden joukossa oli kymmenen alttari- tai pyhimyskaappia ja lukuisia puuveistoksia, jotka oli luettelon mukaan jaoteltu pyhimyskuviin 1200- ja 1300-luvuilta, keskiaikaisiin veistokuviin, jotka ovat kotimaista työtä sekä pyhimyskuviin, jotka luultavasti ovat kaikki tuotuja ulkomailta. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien töiden joukossa on pyhimyskaappi Urjalan kirkosta, jota kuvaillaan romaanilaistyyliseksi. Näyttelyluettelon mukaan sen ”kuvat ovat jäykät ja kömpelöt, ja taiteilijan on ollut vaikea saada esim. kasvoja veistetyksi pyöreästä tukista”. Veistotyö on sittemmin yhdistetty ns. Sääksmäen mestariin, jonka omintakeinen veistotyyli ei täysin välity näyttelyluettelon piirroskuvituksesta (vrt. valokuva veistoksesta). Ovissa olevat veistoreliefit esittävät kohtauksia Jeesuksen varhaisvuosista. ”Kaapin ovista on usea kuva hävinnyt, ja kuvien esittämää ajatusta on vaikea käsittää sen vuoksi että samaan ryhmään kuuluvat henkilöt ovat usein eri kaarien alla. – – mainittuja kuvia, joista yksi on poissa, tulee ajatella yhteydessä suuren keskikuvan kanssa.”
Kuva 1. Pyhimyskaappi Urjalasta Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa (Meinander 1906, 9).
Keskikuvan aiheeksi on mainittu Maaria ja lapsi, joka se alun perin on ollutkin. Veistosryhmä on kuitenkin 1400-luvun lopulla muutettu Pyhä Anna itse kolmantena -aiheeksi tekemällä keskusfiguurille uusi pää, joten keskikuvassa on oikeastaan Pyhä Anna sylissään Neitsyt Maria; Marian syliin valmistettu Jeesus-lapsi on kadonnut. Lisäksi muutettaessa kaappia Anna-aiheiseksi on yhdistetty kaksi toisiinsa kuulumatonta ja eri tekijöiden valmistamaa osaa: keskusfiguuri ja sitä ympäröivä kaappi. (Ks. Räsänen 2009, 83, 205–206.) Tämä fragmenteista koottu ja aikojen saatossa edelleen fragmentoitunut teos on konservoitu vuonna 1996, ja on nykyäänkin esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.
Kansallismuseo avautuu 1916
“Vuosina 1910–12 muutettiin kokoelmat tähän uuteen [arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarisen suunnittelemaan Kansallismuseon] rakennukseen ja asetettiin siellä esille. – – Historiallinen ja kansatieteellinen osasto olivat jo kesällä 1914 milt’ei valmiina yleisön nähtäviksi, mutta olosuhteiden pakosta lykkääntyi niiden avaaminen 31 p:ään tammik. 1916.”
Valtion historiallinen museo, Opas historiallisella osastolla (1916, 6)
Ensimmäisen perusnäyttelyn opaskirjasessa käydään näyttelysaleja läpi esine esineeltä, ja lukijaa pyritään ohjaamaan – Hakasalmen huvilan kokoelmanäyttelyn tapaan – paitsi esineiden historialliseen käyttökontekstiin, myös niiden tyylipiirteisiin, oletettuihin tekijöihin tai tekijäryhmiin ja sitä kautta tyylillisen ja taidehistoriallisen arvon näkemiseen. Tämä oli tyypillistä myös tuon ajan tutkimuksessa. Monien esineiden kohdalla on puuttuvia osia mainittu erikseen, mutta tähänkin näyttelyyn opastekstit laatinut Meinander kiinnittää lukijan huomion myös kokonaisen esineryhmän, alttarikaappien, fragmentaarisuuteen: “– – näitä kaappeja on melkoisen paljon säilynyt, niiden ovia sitävastoin vain ylen harvoja.”
Kansallismuseon kirkkosalissa keskiössä olivatkin kokonaisuudet ja kokonaisinteriööri. “Huone kokonaisuudessaan kuvaa keskiaikaista kirkkoa; se ei ole kuitenkaan minkään kirkkomme tarkka jäljennös vaan vapaasti mukailtu yhdistämällä piirteitä lähinnä Finströmin ja Kumlingen kirkoista Ahvenanmaalla.”
Kuva 2. Kansallismuseon keskiaikainen kirkkosali, ripustus 1916–1939. Kuva: P. J. Bögelund, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0.
Kansallismuseon ensimmäisen perusnäyttelyn ripustuksesta otetussa kuvassa näkyy useita keskiaikaisia veistoksia, jotka ovat irrallaan pyhimys- tai alttarikaapeista, joihin ne ovat kuuluneet. Monta vuosisataa kattavan keskiajan lisäksi esillä oli useiden eri aikakausien esineitä. Esimerkiksi taustaseinällä erottuu 1600-luvun hautajaisvaakunoita, ja poikittaisen palkin päällä olevan krusifiksin sivuille on asetettu ”Maarian ja Johanneksen kuvat – – vasta 1600-luvulta; museossa ei nimittäin ole tällaiseen n. s. triumfiryhmään kuuluvia sivukuvia keskiajalta”. Nämä ”sivukuvat” ovat alun perin kuuluneet moniosaiseen, Siuntion kirkosta peräisin olevaan barokkialttarilaitteeseen (ks. Leskinen 2021). Katonrajassa on ratsuväen lippuja 1700- ja 1800-luvulta.
Ripustuksella tavoiteltiin myös näyttävyyttä ja vaikuttavuutta. Pian itsenäistyvän Suomen vähälukuiset valtiolliset kokoelmat oli haluttu myös tuoda esille mahdollisimman runsaina; rakennettiinhan kansallista menneisyyttä tuohon aikaan paljolti juuri keskiaikaisen kulttuuriperinnön pohjalle. Kokonaisuutta voidaan pitää lavastettuna ja jossain määrin keinotekoisena, mutta toisaalta se tarjoaa myös realistisen näkökulman keskiaikaisen kirkon sisustukseen, jollaisessa on tänä päivänäkin poikkeuksetta merkkejä myös myöhemmistä ajoista.
Valokuvan vasemmassa reunassa seisoo lattialla opaskirjasessa kuorituoliksi nimetty esine, joka on ”voitu korjata melkein alkuperäiseen baldakiinin kattamaan asuunsa”. Lisäksi ”Pääalttarin aitaus on muodostettu [Hollolan] kirkosta saaduista kuorituolien osista – –”. Keskiaikaista sisustusta tutkittiin 1900-luvun alussa ahkerasti, ja irtaimiston säilyneitä katkelmia pyrittiin tunnistamaan ja rekonstruoimaan. Kyseinen ”kuorituoli” on osa Meinanderin luomaa esinekoostetta Hollolan kirkosta löydetyistä esinefragmenteista. Ensimmäinen rekonstruktioversio (Meinander 1902, 44–46) oli esillä jo Hakasalmen huvilassa, mutta Kansallismuseon näyttelyyn katkelmat oli koottu eri tavalla (vrt. valokuva). Sittemmin monet tutkijat ovat arvioineet kyseiset fragmentit kuorilehterin osiksi (ks. Pirinen 1996, 45–48), mutta Meinanderin rekonstruktio pysyi silti Kansallismuseon perusnäyttelyssä aina vuoteen 2019 edustaen samalla myös 1900-luvun alun tutkimusta.
Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely 1928
“Kansallismuseo, jolla on sangen laaja kokoelma erilaisia kirkollisia taideteoksia eri ajoilta, on täydentänyt sitä lainaamalla esineitä muutamista maan kirkoista. Täydellistä kuvaa vanhemmasta kirkollisesta taiteestamme ei näyttely kuitenkaan voi antaa, sillä isompia, alttaritauluja, saarnatuoleja, hautapatsaita, ei voida suuritta vaikeuksitta siirtää tänne. Ensisijassa on koetettu saada lainaksi sellaisia esineitä, joita suuri yleisö näkee vain poikkeustapauksissa – –. Edelleen on haluttu antaa havainnollinen kuva kirkollisen taiteen vaalinnasta asettamalla näytteille erilaisia esineitä, jotka on uudistettu tai jotka ovat korjauksen tarpeessa, mihin useimmissa tapauksissa heti myöskin Kansallismuseon johdolla ryhdytään. Museon omissa kokoelmissa on lukuisia näytteitä sellaisista korjatuista esineistä.”
Suomen I. yleisen kirkkotaidenäyttelyn luettelo (1928, 7)
Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttely esitteli Kansallismuseon kirkkosalissa parisenkymmentä keskiaikaista alttari- tai pyhimyskaappia ja puuveistosta, joiden korjaustarvetta korostettiin ja esiteltiin myös yleisölle. Esimerkiksi Saloisten kirkon kahden pyhimyskaapin maalausten on erikseen mainittu olevan ”sangen pahasti turmeltuneita” ja että ”ne olisi korjattava”. Neitsyt Mariaa ja lasta sekä Pyhää Olavia keskusaiheinaan esittäviä kaappeja oli pidetty jo Muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkillä harvinaisen kauniina, ja Maria-kaapista esiteltiin jo kaikkein varhaisimmissa näyttelyissä vesivärimaalauksia (mm. Hakasalmen huvilassa 1906) ja paneelimaalausten kopioita. Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyyn huonokuntoiset kaapit oli kuitenkin tuotu näytille paikan päälle, ja näyttelyn jälkeen ne jäivät Kansallismuseoon taiteilija Oskari Niemen konservoitavaksi. Konservointityö valmistui vuonna 1932, ja kaapit palautettiin Saloisten kirkkoon, joka oli tällä välin palanut ja jälleenrakennettu.
Kuva 4. Keskiaikaista esineistöä kirkkotaidenäyttelyssä Kansallismuseossa 1928. Saloisten pyhimyskaapit kuvassa ”alttariseinän” reunoilla: Pyhä Olavi osittain näkyvissä vasemmalla ja Neitsyt Maria oikealla. Maria-kaapin säilyneissä ovissa vaaleana näkyvistä kohdista puuttuu maalipinta kokonaan. Kuva: E. Laakso, Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Konservaattori Mirja-Liisa Waismaa-Pietarila konservoi pyhimyskaapit uudelleen Kansallismuseossa vuosien 1973–2000 aikana. Molemmat konservoinnit keskittyivät ensisijaisesti alkuperäisten maalipintojen – joista alle puolet on jäljellä – säilyttämiseen, mutta kokonaisuuksista puuttuu myös muita osia, kuten katoksen puisia koristeosia, palasia veistosten käsistä ja sakaroita kruunuista. (Waismaa-Pietarila 2009.) Sekä Neitsyt Marian että Pyhän Olavin konservoidut pyhimyskaapit ovat nykyään esillä Saloisten kirkossa. Niitä pidetään edelleen harvinaisen kauniina, ja maalipintoja jopa hienosti säilyneinä. Tämä kertoo paitsi konservointityön hedelmistä, myös asenteen muutoksesta: vaikka maalipintaa on nyt vähemmän jäljellä kuin vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyn aikaan, on sekin vähä nähtävä arvokkaana Suomessa harvinaisen säilyneen keskiaikaisen maalaustaiteen joukossa.
Konservoinnin tarpeessa olevan esineen informaatioarvo laskee jatkuvasti, totesi Kirkkohallituksen kirkkomuseotyöryhmä vuonna 2004 pohtiessaan kirkollisen kulttuuriperinnön säilymistä. Voidaan kuitenkin kysyä, millaista arvokasta informaatiota konservoinnin tarpeessa oleva esine sisältää. Informaatio esineen alkuperäisestä ilmiasusta kenties vähenee konservointitarpeen kasvaessa, mutta tuhoutuvaan esineeseen liittyy muitakin arvoja. Esineestä on suunniteltu nähtäväksi sen pinta, mutta pinnan alta paljastuu tahattomastikin informaatiota esimerkiksi käytetyistä materiaaleista ja työtekniikoista. Näistä voidaan edelleen johtaa tietoa esimerkiksi esineen valmistuspaikasta ja -ajasta, toisinaan myös valmistajasta. Esineeseen on jäänyt jälkiä sen käytöstä ja säilytysolosuhteista: jopa lika sisältää tietoa. Esinettä on voitu myös tarkoituksella muokata.
Waismaa-Pietarila on kiinnittänyt huomion esineisiin muistin apuvälineinä. Hänen mukaansa esimerkiksi maalipintojen säilyneiden fragmenttien avulla voidaan edelleen nähdä keskiajan kauneutta, mikä puolestaan välittyy myös tulevaisuudessa esineessä, joka on sekä dokumentti että taideteos. Keskiaikaisilla veistoksilla on jo alun perinkin ollut muistamista edistävä funktionsa esimerkiksi hartauden harjoittamisessa. Taidehistorioitsija Katri Vuolan mukaan myös maalipinnoilla on keskeinen merkitys tässä: ei ollut lainkaan yhdentekevää, miten esimerkiksi Kristuksen veri tai fyysiset vammat oli teoksissa kuvattu (Vuola 2022).
Lopuksi
Museot mielletään yleensä kollektiivisen muistin paikoiksi, ja niiden kokoelmat yhteiseksi kulttuuriperinnöksi. Tässä käsitellyt varhaiset näyttelyt ovat pyrkineet paitsi luomaan yleisölle mielikuvaa keskiajasta kulttuurisena menneisyyden ajanjaksona, myös esittelemään näitä yhteisiksi tarkoitettuja kokoelmia ja toimintaa kokoelmien takana ja ympärillä. Etenkin vuosien 1906 ja 1916 näyttelyt pyrkivät myös ohjaamaan kävijän tulkintaa esineistä ja kannustivat myös vertailemaan esineitä toisiinsa. Kansallismuseon ensimmäisessä perusnäyttelyssä korostui esineiden ja ajan kerroksellisuus, ja esinefragmentteja oli myös käytetty tarkoituksellisesti luomaan mielikuvaa keskiaikaisesta kokonaisuudesta – kuten 1600-luvun veistoksia keskiaikaisen krusifiksin ympärillä tai tunnistamattomia fragmentteja kuorituolin osina. Vuoden 1928 näyttely puolestaan oli lähtökohtaisesti taidenäyttely, mutta museolle sopivaan tapaan siinä korostettiin taiteen ja kulttuuriperinnön vaalimista esittelemällä myös eri tasoista fragmentaarisuutta.
Fragmentaarisuus on ajankohtainen käsite materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa. Taidehistorioitsija Elina Räsänen huomauttaa Suomen Museo – Finskt Museumin vuoden 2022 teemanumerossa, että fragmentaarisuus voi lisätä tutkittavan asian tai esineen kiinnostavuutta, ja tuoda valokeilaan väheksyttyjä, rikkinäisiä tai syrjään siirrettyjä asioita, paloja, sirpaleita ja osia. Keskiaikaiset esineet ovat käytännössä aina fragmentteja – osia kokonaisuudesta, joka ei enää ole kokonainen. Fragmentaarisuus ei kuitenkaan ole ainoastaan puute. Huonokuntoinen tai fragmentoitunut esine – tai fragmentti tällaisesta esineestä – sisältää paljon informaatiota paitsi alkuperäisistä, myös myöhemmistä yhteyksistään. Nämä kerrostumat ilmentävät myös muuttuvia merkityksiä.
Saila Leskinen
Kirjoittaja on esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Kuvakalske-hankkeen tutkimusavustaja.
Lähteet ja kirjallisuus
Näyttelyluettelot ja oppaat:
Meinander, K. K. 1906. Valtion historiallinen museo. Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa. K. F. Bäckmanin kirjapaino, Helsinki.
Meinander, K. K. 1916. Valtion historiallinen museo. Opas historiallisella osastolla. Suomal. kirjall. seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.
Suomen I. yleinen kirkkotaide näyttely. Luettelo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kivi- ja Kirjapaino, Helsinki, 1928.
Pirinen, Hanna 1996. Luterilaisen kirkkointeriöörin muotoutuminen Suomessa. Pitäjänkirkon sisustuksen muutokset reformaatiosta karoliinisen ajan loppuun (1527–1718). Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 103, Helsinki.
Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 116, Helsinki.
Keskiajan linnat ovat aina olleet itselleni tärkeitä menneisyyden muistomerkkejä, historian ja eletyn elämän tapahtumapaikkoja. Linna herättää mielikuvia ja tunteita, saa historian heräämään henkiin, kutsuu katsomaan. Kuusiston linnanraunioiden kissankellot, Raaseporin linnanmuurien rosoinen pinta, Olavinlinnan sisäpihan keskiaikainen akustiikka, Turun linnan tuoksu: linna tarjoaa jotain joka aistille. Ei liene sattumaa, että linnat ovat eräs vanhimpia arkeologisen ja antikvaarisen innostuksen kohteita ja mielenkiinnon herättäjiä. Arkeologia, josta käytettiin sen alkuaikoina nykyään runolliselta kuulostavaa nimitystä muinaistiede, keskittyi 1800-luvun lopulla ennen kaikkea rakenteiden paljastamiseen, eli muinaisten muurien esiin kaivamiseen (valitettavan usein kulttuurikerrosta tai arkipäiväisempiä löytöjä, kuten luuta ja lasia, juurikaan huomioimatta). Tämä oli niin tieteenalan syntyaikaa kuin linnatutkimuksen alkuaikoja. Linna oli menneisyyden vallan näkyvin ja kiinnostavin muoto, ja sen muurattujen rakenteiden päivänvaloon saattaminen nähtiin palveluksena koko ”heräävälle” kansakunnalle.
Linnojen monitahoisuudesta ja omasta ikiaikaisesta linnainnostuksestani ammentaen halusin osana historianopettajaopintojeni opetusharjoittelua suunnitella ja toteuttaa Suomen keskiajan linnoihin ja linnaelämään keskittyvän verkkokurssin, Pitoja ja piirityksiä – Linnaelämää keskiajan Suomessa. Kurssi toteutui Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa tammi-helmikuussa 2023 runsaan kuudenkymmenen, hyvinkin erilaisista lähtökohdista tulevan opiskelijan voimin. Kurssi linkittyi osaksi laajempaa Keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuutta, jonka Helsingin yliopisto ainoana suomalaisena yliopistona tarjoaa. Tämä teksti käsittelee linnakurssin pohjalta heränneitä ajatuksia ja tuntemuksia.
Linna – linkki menneisyyden ja tämän päivän arjen välillä
Raaseporin linnan muuria. Kuva: Elise Pihlajaniemi
Kun lähestyy opetuksellisesti keskiajan linnoja, ei etenkään Suomen kontekstissa voi keskittyä vain yhteen tieteenalaan. Linnatutkimus on hyvä esimerkki aihealueesta, joka on lähtökohtaisesti monitieteinen. Linna ei edusta vain keskiajan arkeologiaa tai kulttuurihistoriaa: linnaa voi lähestyä myös folkloristiikan, taidehistorian, maantieteen, poliittisen historian sekä kulttuuriperinnön ja tämän päivän arkisen elämän näkökulmista. Linnan ohi lenkkeillään, ajetaan junalla, otetaan perheen kesälomaretken kohteeksi tai häiden pitopaikaksi. Keskiajan linna elää oman aikamme näkökulmilla väritettynä edelleen. Monelle linnakurssin opiskelijalle merkittävä ymmärryksen paikka olikin se, ettei menneisyys ole oikeastaan mennyttä, etenkään linnojen kohdalla. Vuosisatoja sitten ruotsalaisten rakennuttama ja tanskalaisten linnanvoutien isännöimä linna voi olla tämän päivän suomalaisen tai paikallisen identiteetin kulmakivi.
Kurssilla monia mietitytti erityisesti linnatutkimuksen pirstoutuneisuus. Linnoja toki on tutkittu ja tutkitaan edelleen: kurssilla mainittiin paitsi 1990-luvulla väitöskirjansa linnoista kirjoittaneet Kari Uotila ja Anna-Maria Vilkuna, myös käsiteltiin tämän päivän linnakontekstiin erikoistuneiden tutkijoiden, kuten Tarja Knuutisen, Elina Terävän, Hanna Kivikeron ja Georg Haggrénin, tekemää tutkimusta. Kokonaiskuvan muodostaminen linnojen elämästä ja arkisista tavoista on kuitenkin haastavaa: tutkimukset raottavat linnojen menneisyyden verhoa rajatussa kontekstissaan tarkasti ja syvälle, mutta usein kapeahkosti. Arkeologian ja historian keinoilla kertoa menneisyyden tarinaa on lisäksi rajansa, ja näiden rajojen ymmärtäminen ja hyväksyminen on rajattoman tiedon ja internetin aikakaudella hieman hankalaa. Opiskelijat ihmettelivät, eikö esimerkiksi suomalaisten linnojen asukkaista tai tavoista oikeasti tiedetä enempää? Eikö tosiaankaan tiedetä, mitä piirityskoneita Turun linna on edustallaan nähnyt? Eikö edes linnojen perustamisvuosia ole luotettavasti kirjattu ylös niin, että näitä lähteitä olisi säilynyt meille asti? Se, miten vähän suomalaisten linnojen asukkaista ja elämänmenosta loppujen lopuksi varmasti tiedetään, oli monelle opiskelijalle hienoinen yllätys. Moni asia jää nimittäin tulkinnan varaan.
Linnatutkimus – pieninä palasina maailmalla?
Jos opiskelijoille kurssi tarjosi uusia oivalluksia, niitä se toi minulle opettajanakin. Kurssiin liittyvä päähuomio numero yksi (joka arkeologian opiskelijana minun olisi toki pitänyt tietää ennalta) oli se, että linnoja koskevien yleisesitysten aika on auttamatta ohi. Keskiajan arkeologinen ja historiallinen tutkimus on spesifiä ja tarkasti rajattua, ja uusimman tutkitun tiedon keräämisessä oli kurssia kootessa lähdettävä liikkeelle valtavan suuresta määrästä tutkimusta, mutta etsittävä siitä pieniä palasia, tiedonmurusia, joita liimata yleisesitysinfon päälle. Esimerkiksi C. J. Gardbergin Suomen keskiaikaiset linnat (1993) tarjoaa linnoista laajan, mutta jo hieman vanhentuneen ”pohjapiirroksen”, jonka päälle lähdin keräämään tietoa case study -tutkimusten avulla ja kriittisellä silmällä. Jos siis olin naiivisti kuvitellut, että jossain olisi koottuna linnoista kaikki uusin tieteellinen tieto, olin auttamatta väärässä.
Lukko Turun linnassa. Kuva: Elise Pihlajaniemi
Kurssihuomio numero kaksi: ritareista ”tietävät” kaikki, mutta Suomen keskiajan ritareista harva. Etsin kauan ritariluennolle uutta, erityisesti Skandinaviaan keskittyvää ritaritutkimusta: vastaan tuli kyllä artikkeleita, joissa ritarius mainittiin, mutta usein ritarit jäivät vain sivulauseeseen kelpaavaksi seikaksi. Ritareista on olemassa paljon populaaria tietokirjallisuutta, tiededokumentteja, ja biografisissa sukututkimuksissakin (esim. Joachim Mickwitzin toimittama teos Carpelanin suvusta) ritariaihetta on sivuttu, mutta tieteellistä tutkimusta on huomattavasti vähemmän. Eurooppalaisen ritaritutkimuksen ohelle löytyi kotimaasta onneksi Janne Haikarin, Marko Hakasen, Anu Lahtisen ja Alex Snellmanin toimittama tuore teos Aatelin historia Suomessa (2020). Kurssilla nimeltä mainitut suomalaiset ritarit lopulta löysivät sieltä tiensä luentodioille.
Huomio numero kolme: linnojen poliittisuus on tätä(kin) päivää. Yritin etsiä Viipurin linnasta samalla tavalla uusinta tutkimustietoa kuin muistakin linnoistamme, enkä siinä kovin hyvin onnistunut. Tutkimusta toki on, mutta osa täysin erilaisesta tutkimusperinteestä kumpuavana, kielimuurinkin toimiessa esteenä. Jouduin harkitsemaan, miten puhua neutraalisti joidenkin tutkijoiden haaveesta tuoda Viipuri tutkimuksellisesti samalle tasolle muiden Ruotsin Itämaan linnojen kanssa (implikoiden tietenkin rivien välissä sitä, että tällä hetkellä Viipurin linna laahaa tutkimuksellisesti perässä)? Kuinka ylipäätään puhua neutraalisti Viipurin linnasta? Jos Pertti Renvallia mukaillen voi todeta, että menneisyys elää meissä, huomasin kurssin aineistoa kasatessani, että tämän menneisyyden eläminen samaan aikaan nykyisyyden kanssa se vasta hankalaa onkin. Ulkopuolinen maailmamme on Itä-Euroopassa käytävän sodan vuoksi muuttunut, ja siksi menneisyys artefakteineen, vaikkapa Viipurin linna, elää erilaisena ajatuksissamme kuin ennen. Historiantutkimisen ja -tulkitsemisen ongelmallisuus, eettisyyttä ja tahdikkuutta unohtamatta, nousivatkin itselleni opettajana yllättävän tärkeiksi asioiksi kurssilla: yllättäviksi siksi, että olihan kurssin aihe keskiajan Suomi ja linnat, ei lähihistorian poliittiset tapahtumat.
Kohti entistäkin monitahoisempaa historiankirjoitusta
Turun linna länsitornista. Kuva: Elise Pihlajaniemi
Linnakurssin voi sanoa täyttäneen tavoitteensa. Onnistuimme opiskelijoiden kanssa linnaläänien, muinaislinnojen ja keskiaikaisen ruokakulttuurin käsittelemisen ohella luomaan kurssilla keskustelua, johon kuului linnojen ja linnatutkimuksen monipuolisuuden valottamista, linnojen merkityksen muuttumisen kuvaamista ja pohtimista kautta aikojen, sekä kriittisen historiallisen katseen harjoittamista. Linnoihin liittyvien ennakkoluulojen rapiseminen, uusien oivallusten herääminen ja linnainnostuksen levittäminen olivat kaikki asioita, joita tavoittelin, ja joiden voin sanoa käyneen kurssilla toteen. Linna elää ja kiinnostaa, ajasta ja maailmantilanteesta toiseen.
Elise Pihlajaniemi
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija (KEVEKO) ja arkeologian maisteriopiskelija Turun yliopistossa. Kirjoittajan väitöskirja tarkastelee Pyhän Birgitan (1303–73) näkykokoelmaa kasvatustieteellisistä näkökulmista ja arkeologian pro gradu -tutkielma Ruotsin keskiaikaisten piispanlinnojen kohtaloa reformaation ajan jälkeen.
Lähteet
Kirjallisuus
Aarnipuu, P. (2008) Turun Linna kerrottuna ja kertovana tilana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Gardberg, C. J., Welin, P.O. ja Savolainen, I. (1993).Suomen keskiaikaiset linnat. Helsinki: Otava.
Haggrén, G. (2015). Keskiajan arkeologia. Teoksessa (toim. Haggrén, Georg, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen, ja Anna Wessman) Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. [Helsinki]: Gaudeamus.
Haikari, J., Hakanen, M., Lahtinen, A., Snellman, A. ja Haggrén, G. (2020). Aatelin historia Suomessa. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.
Kivikero, H. (2020). The Economy of Food: Tracing Food Production and Consumption in the Castles of Kastelholm and Raseborg from the 14th to 16th Centuries. Helsinki: University of Helsinki.
Knuutinen, T. Kivikero, H. ja Terävä E. (2018). Changing Coastal Landscapes: Shore displacement and the strategies for defence and subsistence at the medieval castle of Raseborg. Teoksessa (toim.) Paula Kouki & Tuija Kirkinen, Landscapes of the Past and Future: Current Finnish Research in Landscape Archaeology. Monographs of the Archaeological Society of Finland, no. 6, The Archaeological Society of Finland, Helsinki, pp. 87–105.
Pihlajaniemi, E. (2023). Pitoja ja piirityksiä – Linnaelämää keskiajan Suomessa -verkkokurssin luennot, materiaalit, keskustelut ja suunnitteluprosessi. Tammi-helmikuu 2023.
Ahlfors, M. & Mickwitz, J. (2007). Familjen Carpelan: en adelsätt i 600 år. Åbo: Åbo landskapsmuseum.
Uotila, K. ja Kokkonen, J. (1998). Medieval Outer Baileys in Finland: With Special Reference to Turku Castle. Turku: Society for Medieval Archaeology in Finland.
Vilkuna, A-M. (1998). Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Ammatillisesti hoidettuja museoita on Suomessa yli 150. Niissä työskentelee monenlaista erittäin koulutettua ja ammattitaitoista väkeä. Näyttelyiden järjestämisestä vastaavat kuratoinnin osaamista ja projektinhallintataitoja omaavat amanuenssit ja näyttelypäälliköt. Taidekasvatuksen asiantuntijat työskentelevät yleisötyötä suunnittelevina museolehtoreina, museomestarin tekniseen osaamiseen painottuvalla koulutuksella osataan käsitellä ja kuljettaa museo-objekteja, ja konservoinnin ammattilaiset pitävät huolta kokoelmien säilymisestä.
Mutta mitä tarvitsee osata museon avoinnapidossa? Todella paljon ja monipuolisesti kaikenlaista niin käytännön kuin sisältöosaamista vaativaa, mikäli asiaa tiedustellaan työntekijältä itseltään. Lähinnä kokemusta asiakaspalvelutyöstä, reipasta palveluasennetta, innostunutta mieltä ja oma-aloitteisuutta mikäli esimerkiksi alan työpaikkailmoituksia tarkastelee. Vaan mihinpä työhön sitä edes haluttaisiin palkata esimerkiksi laiska, ihmisvastainen tai vähäistä motivaatiota ja aloitekyvyn puutetta osoittava työntekijä?
Mikä avoinnapidon henkilökunta?
Avoinnapidon henkilökunnalla tarkoitetaan niitä työntekijöitä, joiden työpanos mahdollistaa museon päivittäisen aukiolon. Käytännössä puhe on siis esimerkiksi lipunmyyjistä, naulakonhoitajista, näyttelyvalvojista ja keskusteluoppaista. Näistä nimikkeistä keskusteluopas on kaikkein uusin ja alkanut ilmestyä esimerkiksi museoalan työpaikkailmoituksiin ja museoiden nettisivuille viimeisten kymmenen vuoden aikana. Keskusteluopas on päivitetty versio näyttelyvalvojasta: hänen tehtävänään on olla yleisön saavutettavissa matalalla kynnyksellä erotuksena perinteisesti hiljaa ja huomaamattomana nurkassa nököttävään valvojaan.
Lipunmyyjä työssään. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Väinö Kannisto, 1946.
Museoissa asiakaskohtaamiset tapahtuvat yleensä niissä työtehtävissä, jotka liittyvät museon päivittäisen aukiolon rutiineihin. Kävijä kohtaakin museokäynnillään varmemmin asiakaspalvelijan kuin esimerkiksi museolehtorin tai museonjohtajan (Hellsten-Impivaara 2018, 67). Museoliiton vuonna 2021 tilaaman kävijätutkimuksen mukaan 95 % museokävijöistä oli tyytyväisiä saamaansa asiakaspalveluun. Vaikka se ei kävijöiden suuntaan heijastuisikaan, käy niin ikään Museoliiton viiden vuoden välein julkaisemista Museoväki-kyselytutkimuksista ilmi, että juuri avoinnapidon tehtävissä työskentelevät kokevat työnsä muihin museoiden työntekijäryhmiin verrattuna vuodesta toiseen vähiten mielekkääksi tai omaa koulutustaan vastaavaksi. Henkilökunta on usein asiakaspalvelutehtäviin ylikoulutettua ja osa-aikaiset työntekijät vaihtuvat tiuhaan. Työhön perehdyttäminen saattaa takkuilla, eikä esihenkilöillä välttämättä ole selkeää käsitystä päivittäisen työn todellisesta luonteesta.
Hierarkkinen museoala
Museoalan ammattilaisten keskuudessa vallitsee ääneen lausumaton käsitys siitä, mitä työtehtäviä pidetään enemmän ”oikeana museotyönä” kuin toisia. Oikea museotyö liittyy ammattilaisten puheissa erityisesti kokoelmien luettelointiin, hoitoon tai esillepanoon (Hakamies 2021, 52, 74). Tällainen kirjoittamaton jako, joka määrittelee esimerkiksi avoinnapitotyön muuta museotyötä vähemmän arvostetuksi, ei nähdäkseni perustu esimerkiksi museoammattilaisten koulutustaustaan, vaan se juontaa juurensa alan hierarkkisiin rakenteisiin.
Alun perin varsin hierarkkisesti orientoituneiden kulttuuri-instituutioiden rakenteisiin vaikuttaa niiden syntyhistoria vielä nykypäivänäkin. Mikäli tahtoa on, voidaan hierarkioita kuitenkin purkaa avoimella ja kollektiivisella asiantuntijuudella sekä jaetulla johtajuudella (Ahmas 2014, 239). Kuten kuraattori Martina Tanga artikkelissaan (2021) visioi, on tulevaisuuden museo toivottavasti organisaatiorakenteeltaan nykyistä litteämpi, ja eri vastuualueet toimivat tasa-arvoisesti vuorovaikutuksessa keskenään.
Pätevät asiakkaiden kohtaamisen ammattilaiset
Huolimatta siitä, että rekrytointi-ilmoituksissa museo- tai kulttuuriperintöalan kokemus tai koulutus ei juurikaan korostu, palkataan avoinnapitoon kuitenkin todella pätevää väkeä, minkä kävijätutkimuksenkin korkea tyytyväisyysprosentti vahvistaa. Vaikka esimerkiksi Museoväki-tutkimuksen mukaan vain 37 %:lla avoinnapidon henkilökunnasta on vuonna 2018 ollut ylempi korkeakoulututkinto, on empiirisen havainnoinnin ja henkilökunnan haastattelujen perusteella muodostunut käsitys siitä, että valtaosalla avoinnapidossa työskentelevistä on työpaikkamuseonsa kokoelmiin liittyvää, joko pitkällä työkokemuksella tai alan opinnoilla kartutettua osaamista (Billiers 2023, 12).
Museon opas esittelee pukuvitriiniä lapsiryhmälle. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo / Kari Jämsen, 1982.
Avoinnapidon henkilökunnan ydinosaamista on erilaisten asiakasryhmien kohtaaminen kullekin sopivalla tavalla, kyky osata ohjata asiakas oikeiden palveluiden pariin, ymmärrys siitä, mitä asiakas kaipaa jo ennen kuin hän sitä osaa vaatia sekä suuriin väkimääriin liittyvä osaaminen. Erityisesti juuri avoinnapitotyössä tarvittava osaaminen muodostuu ennen kaikkea eletyissä tilanteissa syntyneiden kehollisten kokemusten kautta ja välittyy hiljaisena tietona työyhteisössä. Tällainen käytännön kautta karttunut käsitys työstä puuttuukin esimerkiksi niiltä esihenkilöiltä, jotka eivät ole koskaan työskennelleet avoinnapidossa (Billiers 2023, 55.).
Lisäksi museokävijät usein odottavat työntekijöiden osaavan kertoa jotain meneillään olevista näyttelyistä. Vaihtuvien näyttelyiden keskellä kävijöiden kanssa työskennellessä henkilökunnan sisältöosaaminen kasvaa ja yleisötyön hallinta laajenee entisestään yhä uusien yleisöjen löytäessä tiensä museoihin, jotka muun muassa Museokortin myötä rikkovat kävijäennätyksiä vuosi toisensa perään. Avoinnapidon henkilökunta pääseekin seuraamaan museoalan jatkuvaa muutosta aitiopaikalta, museoiden asiakasrajapinnasta käsin.
Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen – merkittävä edistysaskel!
Olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa ja tunnustaa avoinnapidon henkilökunnan monipuolinen osaaminen ja hyödyntää sitä myös museoiden näyttelysuunnittelussa. Esimerkiksi näyttelyarkkitehtuuriin, kävijää näyttelyssä ohjaavaan kyltitykseen ja tapahtumien järjestämiseen liittyviin kehityskohtiin olisi helpompi puuttua jo suunnitteluvaiheessa kuin herätä vasta näyttelyn valmistuttua vaikkapa siihen, että kiertosuunta näyttelyssä on kävijän näkökulmasta epälooginen. Tällaisen henkilökunnan osallistamisen tulisi tietysti näkyä myös palkassa, joka avoinnapidossa on museoalalla alan työehtosopimusta tarkastellessa kaikkein matalin. Toisaalta esimerkiksi työntekijöiden koulutusta ja todellista osaamista vastaavien työnkuvien uudelleen räätälöimiseen tai palkkojen uudelleen miettimiseen kuluisi resursseja, joita ei museoilla juuri ole.
Avoinnapitotyön osaamisen aktiivinen sanoittaminen ja sen mahdollistaminen työntekijä–esihenkilö-kommunikaatiota tehostamalla voisi selventää ja välittää muille museon työntekijäryhmille, mitä kaikkea sellaista avoinnapidon henkilökunnan työhön sisältyy, mitä ei välttämättä ulkopuolinen silmä osaa havaita tai avoinnapitotyötä tekemätön keho tuntea, ja näin myös purkaa alalla vallitsevia hierarkioita.
Kamilla Billiers
Kirjoittajan kansatieteen maisterintutkielma ”Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”. Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä julkaistaan maaliskuussa 2023.
Billiers, Kamilla 2023. ”Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”: Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä. Helsinki: Helsingin yliopisto.https://helda.helsinki.fi/handle/10138/356640
Hakamies, Inkeri 2021. Practicing Museums: Museum People, Museum Work and Change in Practice. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Hellsten-Impivaara, Jonna 2018. HAM ja yleisö: yleisötyön nykyhetki ja haasteet. Turku: Turun yliopisto.
Tanga, Martina 2021. Let’s Imagine a New Museum Staff Structure. Journal of Conservation and Museum Studies. 19 (1:7). 1–16. https://doi.org/10.5334/jcms.197.
”Tämä [etnologia] on uusi nimi vanhalle asialle. Sillä ymmärretään tiedettä, joka käsittelee kansojen uskontoa, yhteiskuntaoloja, tapoja ja käytänteitä, elintapoja, asumuksia, sanalla sanoen: kaikkea sitä, mikä kuuluu niiden sisäiseen ja ulkoiseen elämään.” Näin määritteli etnologiaa Mathias Aleksanteri Castrén ensimmäisenä Suomessa vuonna 1851.
Nyt etnologian tutkimus keskittyy jokapäiväiseen arkeen, yhteiskunnan monimuotoisia ilmiöihin ja niiden muutoksiin. Tutkimuskohteina ovat paikalliset yhteisöt niin Suomessa kuin muualla Euroopassa monikulttuurisuuden ja vähemmistöjen näkökulmasta. Etnografinen kenttätyö on kunniassa unohtamatta museokokoelmien ja erilaisten arkistoaineistojen tarjoamaa tietoa. Kiinnostusta alaan on jatkuvasti, graduopiskelijoita ja väitöskirjatutkijoita riittää. Turun yliopistossa opetuksesta vastaavat professori ja yliopisto-opettaja. Professori on alan asiantuntija, joka linjaa tutkimusta ja perusopetusta sekä vastaa tutkijakoulutuksesta.
Turun yliopiston etnologian oppiaine on aina professuurin perustamisesta lähtien (1960) seurannut kulttuurien muutoksia ja uusiutunut ottamalla käyttöön alan metodeja ja laajentamalla kentän merkitystä Suomesta Eurooppaan. Professori Ilmar Talven ansiota oli talonpoikaisyhteisön tutkimuksen ohella keskittyminen myös urbaanielämän vaiheisiin. Verkostoituminen oli tärkeää jo 1980-luvulla, jolloin muualla ei vielä otettu tätä näkökulmaa käyttöön. Sain olla mukana, kun luotiin Suomen ja Unkarin etnologian tutkijoiden välinen systemaattinen verkosto, joka sittemmin laajeni koskemaan myös Viroa, Saksaa ja Sveitsiä. Kaupunkitutkimusta tehtiin jo 1990-luvulla professori Matti Räsäsen ohjaamana yhdessä venäläisten ja virolaisten tutkijoiden kanssa. Kenttä laajeni 2000-luvulla, kun tutkimuskohteeksi tuli muun muassa marilainen kylä Venäjällä.
Turun yliopiston etnologian oppiaine on toiminut yhteistyössä kansallisissa ja kansainvälisissä hankkeissa. Turun yliopiston etnologian oppiaine on saanut kiitettävästi huomiota ja lisäksi huomattavaa rahoitusta eri kulttuurisäätiöiltä ja Turun kaupungilta. Oppiaine on tuottanut julkaisuja, joita hyödynnetään etnologian opetuksessa Turun lisäksi myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Oulussa.
Etnologia on aina ollut yhteiskunnallisesti merkittävä tieteenala eikä se polje paikallaan, vaan ottaa käyttöön uusia menetelmiä tutkiakseen ajalle ominaisia ilmiöitä, ihmisiä eri yhteisöissä, olkoon kyseessä maahanmuuttajia Suomessa tai vähemmistöjä eri puolilla Eurooppaa.
Etnologia (kansatiede) ei ole folkloristiikkaa eikä folkloristiikka ole etnologia. Molemmat tieteenalat ovat itsenäisiä, vaikka molempien tutkimuskohteena on inhimillinen kulttuuri. Aineeton ja aineellinen kulttuuri kietoutuvat toisiinsa molemmissa oppiaineissa. Yhteistyötä etnologian oppiaine tekee folkloristiikan ja uskontotieteen oppiaineiden kanssa, kuitenkin eri alojen vastuuhenkilöt soveltavat oman alansa erikoisosaamista.
Etnologian oppiaine tarvitsee edelleen oppiainetta luotsaavaa professoria!
Helsingin ja Turun yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen dosenttina ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen, Suomalais-Ugrilaisen Seuran ja Ethnos ry:n jäsenenä olen syvästi huolestunut etnologian tulevaisuuden näkymistä.
Tervehdys, Muinaismuistoyhdistyksen jäsenet ja seuraajat!Olen Johanna Enqvist, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sekä sen taustalla toimivan Muinaismuistosäätiön varapuheenjohtaja. Olen vaikuttanut yhdistyksen johtokunnassa vuodesta 2019, työjäseneksi minut kutsuttiin vuonna 2023. Lahjoitan aikaani Muikkareille, koska haluan vaalia tämän vuosisadat ylittävän yhteisön perintöä, joka yhdistää menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta kiinnostuneita tutkimusaloja ja ihmisiä. Toivon samalla vahvistavani humanistisen tutkimuksen, tutkitun tiedon, tutkivan asenteen ja kriittisen ajattelun merkitystä yhteiskunnassamme.Työskentelen Suomen tiedekeskukset ry:n pääsihteerinä sekä Muinaismuistoyhdistyksen julkaiseman Suomen Museo-Finskt Museum -vuosikirjan päätoimittajana. Olen taustaltani arkeologi, mutta erikoistunut tutkijana kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen ja museologian teoriaan, digitaalisiin ihmistieteisiin, diskurssintutkimukseen, terminologiaan ja käsiteanalyysiin. Nykyisessä työssäni tutkin osallisuutta ja yhdenvertaisuutta tiedeviestinnän ja -kasvatuksen näkökulmista: vedän Suomen tiedekeskukset ry:n ja Tiedekeskus Heurekan yhteistä työpakettia (WP5 Tieteen demokratisointi) osana Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa FINSCI (Fostering Finnish Science Capital) -tutkimushanketta. ... See MoreSee Less
SMY mainostaa ensi kevään kuukausikokouksia! Jatkamme teemalla Kanssakulkijat kulttuuriperintötyössä. Ke 5.2. meille tulee esitelmöimään Turun yliopiston maisemantutkimuksen väitöskirjatutkija Katrina Virtanen ja ke 2.4. etnologian tutkijatohtori Maria Vanha-Similä Jyväskylän yliopistosta. Tarkemmin esitelmien aiheista lähempänä ajankohtia. Laitathan päivät jo kalenteriin! Aika on tuttu klo 16.30-18. Kokouspaikkana Tieteiden talo sekä etäyhteys. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia! Tietoa Katrina Virtasesta: www.utu.fi/fi/ihmiset/katrina-virtanenTietoa Maria Vanha-Similästä: www.mariavanhasimila.fi/Kiitos vielä syksyn esitelmöitsijöille! ... See MoreSee Less
Tervehdys Muikkareiden ystävät!Olen Elina Räsänen ja olen toiminut yhdistyksen johtokunnassa vuodesta 2017 lähtien, puheenjohtajana vuodesta 2021. Johtokuntalaisuus on pro bono -työtä, ja palkkio tulee tärkeiden asioiden edistämisestä sekä siitä ilosta, jota yhteisöllisyys ja kollegiaalisuus tuottavat. Suhteeni yhdistykseen alkoi, kun väitöskirjani vuonna 2009 hyväksyttiin mukaan SMYA:n sarjaan. Vuonna 2016 minut valittiin työjäseneksi, joka on elinikäinen arvojäsenyys. Suomen Muinaismuistosäätiön hallitukseen tulin mukaan vuonna 2022. Monipuolisesta ja antoisasta suhteestani Muikkareihin saan kiittää yhdistyksen aiempaa pitkäaikaista aktiivia, ja entistä työtoveriani, dosentti Renja Suominen-Kokkosta, joka tuki minua tälläkin polulla.Olen taidehistorioitsija ja sekä Helsingin yliopiston että Åbo Akademin dosentti. Erikoisalaani on myöhäiskeskiajan taide Itämeren ympäristössä sekä sen vaiheet myöhempinä vuosisatoina. Maalatut keskiaikaiset puuveistokset ja alttarikaapit ovat pääasiallista tutkimusaineistoani. Viimeaikaiset tutkimusaiheeni ja -hankkeeni ovat liittyneet ikonoklasmiin, fragmentaarisuuteen ja poissaoloon. Toimin vanhempana yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineessa. Siellä saan onnekseni ohjata ja opettaa monia tulevia kulttuuriperinnön vaalijoita ja tulevaisuuden tekijöitä! ... See MoreSee Less
SMY julkaisee! Iloksemme voimme todeta, että Maija Mäkikallin loppuunmyydystä kirjasta "Laatuhuonekaluja koteihin - Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle" on otettu toinen painos!Teos sattumoisin komeilee myös laatuhuonekaluja myyvän liikkeen ikkunassa Kruununhaassa. Nyt saat omasi Tiedekirjasta Snellmaninkadulta tai verkkokaupasta:tiedekirja.fi/fi/laatuhuonekaluja-koteihin<3 ... See MoreSee Less
SMY kiittää arkeologi Teemu Väisästä innostavasta luennosta 6.11. Tieteiden talolla! Saimme kuulla yhteisöarkeologian mahdollisuuksista mielenkiintoisten tapausesimerkkien kautta. Väisänen on ollut perustamassa Satakunnan arkeologista seuraa ja vetämässä vapaaehtoisten osallistumista arkeologisiin kenttätöihin v. 2020-24. Kaivausten tuloksia on ollut nähtävissä harrastajien kuratoimassa pienoisnäyttelyssä Satakunnan museossa Porissa tänä kesänä ja paraikaa Euran kirjastossa 30.11. asti. Kiinnostusta Muinaismuistoyhdistyksen kuulijoissa herätti löydöille suoritetut monipuoliset analyysit, kuten puhdistamattomien kiviesineiden mikropartikkelitutkimukset, joissa on löydetty muun muassa majavankarvoja kivikautisesta liusketaltasta ja tekstiilijäämiä viikinkiaikaisesta kupurasoljesta. Lue lisää satakuntalaisesta yhteisöarkeologiasta oheisista luentokuvista!Satakunnan arkeologisesta seurasta:satarkseura.fi/... See MoreSee Less
Recent Comments