Suomen muinaismuistoyhdistys

FINSKA FORNMINNESFÖRENINGEN

Yhteisöllistä kulttuuriperinnön vaalimista: SMY 153 vuotta

20/09/2023 /

”Seuran työala oli alkuaan ollut laaja ja moninainen. Vuodet ovat nähneet seuran ja laitoksen toisensa jälkeen syntyvän vaalimaan niitä eri tehtäviä, joitten hoito kerran oli vain yhdistyksestä riippuvainen”, lausui arkeologi, professori ja yhdistyksen tuolloin aloittanut puheenjohtaja A. M. Tallgren vuonna 1930 pitämässään Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 60-vuotisjuhlapuheessa (Kotiseutu 1931). Näin todella onkin; yhdistyksen rooli esimerkiksi Suomen kansallismuseon perustamisessa ja kokoelmien synnyssä on ohittamaton. Vähemmän tunnettuja ovat muun muassa keruukampanjat, kuten paikannimien keruu, joka käynnistettiin 1879. Vuonna 2023 yhdistys on jo 153-vuotias ja yhteisöllinen kulttuuriperintötyö jatkuu.

Nuoret arkeologit A. M. Tallgren ja C. A. Nordman vuonna 1920. Tallgren toimi tuolloin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sihteerinä, Nordman vasta 1930-luvulla. Valokuvaaja Karin Hildén oli taidemaalari, joka toimi Kansallismuseon piirtäjänä. Kuva: Karin Hildén / Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Yhdistys perustettiin nimellä Finska Fornminnesföreningen, Suomen Muinaismuisto-Yhtiö vuonna 1870. Yhtiö oli epäonnistunut käännös föreningen-sanasta ja jo muutamaa vuotta myöhemmin siitä luovuttiin kokonaan. Ruotsinkielinen nimi saatiin suoraan Ruotsin sisaryhdistyksestä.

Aktiivijäseninä oli alusta pitäen myös naisia, ja monet toimivat myös puolisoidensa työpareina. Edellä mainitussa puheessaan Tallgren nosti esille samana vuonna edesmenneen, J. R. Aspelinin puolison Anna Aspelinin: ”Muinaismuistoyhdistys oli intiimi yhdistys ja imi siitä voimansa. Elisabetinkadun pienessä puutalossa, Aspelinin kodissa ajateltiin sen rohkeimmat ajatukset. Anna Aspelin otti kaikkeen osaa.” Anna Aspelin, os. Nielsen, oli kööpenhaminalainen kauppiasperheen tytär (Salminen 2014, 16). Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin nainen kuitenkin vasta vuonna 1962, jolloin arkeologi, professori Ella Kivikoski valittiin tehtävään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Ella Kivikoski oli myös Filosofisen (nyk. Humanistisen) tiedekunnan ensimmäinen naisprofessori. Häntä seuraava nainen yhdistyksen puheenjohtajana oli taidehistorioitsija ja keskiajantutkija, Kansallismuseon ylijohtaja Helena Edgren vuosina 2004–2010. Tämän kirjoittaja on yhdistyksen 27. puheenjohtaja, ja siinä tehtävässä neljäs nainen, dosentti Pia Olssonin seuraajana.

Yhdistyksen tutkimusretkiä vuosina 1871–1902 esittelevä näyttely Aikamatka 2020 kiersi viidellä paikkakunnalla. Kuva: Leena Elina Valkeapää.

Keskeistä yhdistyksen varhaisaikojen toimintaa olivat tutkimusmatkat niin suomensukuisten kansojen pariin kuin tietenkin myös vuosien 1870–1902 välillä toteutetut kahdeksan taidehistoriallista kotimaan tutkimusretkeä. Yhdistyksen juhlavuonna dosentti Leena Valkeapää käsikirjoitti retkistä kiertonäyttelyn nimeltään Aikamatka 2020. Rauman museossa näyttelyssä oli mukana myös kaksi tuolia, jotka dokumentoitiin Pyhän Ristin kirkossa toisella retkellä 1874. ”Sakaristosta löytyi lisäksi kaksi huomattavan kauniisti veistettyä ja hyvin säilynyttä tuolia, joiden hieno ornamentiikka teki niistä todelliset taideteokset. Eräs englantilainen oli koettanut ostaa niitä 25 sterlingillä eli 500 markalla”, kirjoittaa Valkeapää (2020, 63) Rauman tapahtumista.

Nuori, vasta 17 vuotta täyttävä Albert Edelfelt oli ensimmäisellä retkellä 1871 mukana piirtäjänä. Hän myös suunnitteli Suomen Muinaismuisto-Yhtiön jäsenkirjan tai -kutsun vuonna 1870. Moniulotteinen ja rikas Edelfelt-tutkimus ei tähän yksityiskohtaan ole vielä ulottunut. Kutsukirjeeseen kuuluva kuva kertoo, mitä osia menneisyyteen tuolloin liitettiin: kantele, Raamattu, pergamenttikäärö, piispan hiippa ja sauva sekä haarniska, miekka ja kirves epämääräisessä kasassa, ehkäpä röykkiöhaudan edessä. Esineiden vieressä on antikisoiva, vaakunakilpeä pitelevä Suomi-neito, jonka kruunu mallintaa mahdollisesti muinaislinnaa. Neito osoittaa sormellaan edessään olevaa esineryhmää – ele, joka on taiteessa ollut vuosisatoja tehokas visuaalinen viestintätapa kuvan ja sen katsojan välillä. Taustalla järven toisella puolen, vaarojen lomassa, häämöttävät korkeatorninen kirkko ja linna. Kuusen juuret puolestaan sekoittuvat pakanallisuutta kuvaavaan eräänlaiseen griippiin tai hybridiolentoon, jolla on suden pää ja kotkan vartalo.*  

Yksityiskohta Suomen Muinaismuisto-Yhtiön kutsukirjeestä. Albert Edelfeltin piirros 1870. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Tätä kuvallista kokonaisuutta on kiinnostava verrata yhdistyksen myöhempään dokumenttiin, jossa kaikki osat ovat järjestyksessä; sotku on organisoitu. Vasemmalla olevan Piispa Henrikin kuvan mallina on ollut Akaan kirkosta peräisin oleva monivärinen, lehmuksesta valmistettu puuveistos (n. 1500). Kuva on rakennettu niin, että veistoksen puuttuvat kädet on täydennetty, ja niihin on laitettu niin kirja kuin piispansauvakin. Fragmentista on tullut ehjä, eivätkä tavarat enää loju sekaisin pientareella!

Suomen Muinaismuistoyhdistys kutsui Emil Nervanderin kunniajäsenekseen vuonna 1913. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Muinaismuistoyhdistyksen retkien tuottamat dokumentit ovat edelleen korvaamatonta lähdeaineistoa tutkimukselle. Tästä Houtskarin kirkon pyhimyskaappi on yksi erityisen selkeä esimerkki. Oven sisäpuolelta on oikeastaan kokonaan kadonnut laivaa kuvaava maalaus, jonka Edelfelt dokumentoi ensimmäisellä retkellä vuonna 1871. Tämä on tärkeä ja Suomessa ainutlaatuinen yksityiskohta: keskiaikainen teos, joka kertoo jotain omasta historiastaan ja hankinnastaan.

Houtskarin (Korppoon) kirkon pyhimyskaappi (1508) ja sama esine Albert Edelfeltin dokumentoimana Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkellä 1871. Piirustuksessa näkyy oikeanpuoleisen oven alaosassa ollut laiva-aihe ja siinä ollut teksti Oloff anderson i korpo soken eli Korppoon pitäjän Olof Anderson. Kuvat: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.

Suuri dokumentaarinen arvo on luonnollisesti myös rakennuksia kuvaavilla piirustuksilla. Esimerkiksi Pälkäneen nykyisestä rauniokirkosta arkkitehti Selim A. Lindqvistin akvarellit tuovat esiin täysin hävinneitä päätyseinien maalausfragmentteja. Kirkon vesikatto oli romahtanut jo pari vuotta dokumentointia aiemmin, ja alennustila oli alkanut jo 1830-luvulla: ”Kirkko oli uuden valmistuessa jätetty tyhjilleen ja tyhjennetty tarpeellisista esineistä lattialankkuja myöten. Kaikki oli käytetty uudelleen tai myyty huutokaupalla”, kuvailee Leena Valkeapää (2020, 124) kirjoittaessaan vuoden 1892 retkestä.

Neitsyt Maria ja lapsi, monivärinen puuveistos Pälkäneen kirkosta, 1300-luku, lehtipuuta (Suomen kansallismuseo H1183:5). Kuva: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.

Pälkäneen kirkon kaikki noin kymmenen keskiaikaista moniväristä puuveistosta oli onneksi lahjoitettu yhdistykselle jo vuonna 1872, ja nyt ne ovat osa Kansallismuseon kokoelmia. Näihin kuuluu Neitsyt Mariaa ja lasta esittävä täysplastinen veistos, joka ei tietääkseni koskaan ole ollut esillä. Veistos on epäilemättä jäänyt tuntemattomaksi myös siksi, että alan perusteoksessa eli C. A. Nordmanin monografiassa (1965) ei syystä tai toisesta ole veistoksesta lainkaan tietoja tai kuvaa. Teoksessa on metallisia lehdyköitä kiinnitettynä vaatteisiin ja päänauhaan.

Pyhä Anna itse kolmantena, myöhäiskeskiaikainen monivärinen puuveistos (Suomen kansallismuseo, H2024:23) Satakunnasta, k. 45 cm. Taustapuoli, jossa näkyy kirjoitettuna ”J. Lehtinen 1881”. Lehtinen oli yksi monista yksityishenkilöistä, jotka keräsivät yhdistykselle esineitä, joista myöhemmin muodostui Suomen kansallismuseon kokoelmat. Kuva: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.

Muinaismuistoyhdistyksellä oli useita kontaktihenkilöitä, jotka keräsivät esineistöä yhdistyksen kokoelmiin. Tällainen toimija oli esimerkiksi kansakoulunopettaja J. Lehtinen, jonka nimi on merkitty myöhäiskeskiaikaisen, Pyhä Anna itse kolmantena -aihetta esittävän puuveistoksen taakse (ks. Räsänen 2009, 196–197). Esine kuului lähetykseen, jonka Lehtinen kokosi Ikaalisten kihlakunnasta vuonna 1881.

Myös vanhoja kirjoja kerättiin; Johanna Lilja kertoo tutkimuksessaan (1996) seppä Antti Reinikaisesta, jota yhdistyksen Savonlinnan asiamies ei hevin meinannut saada myymään omistamaansa vuoden 1614 katekismusta. Lopulta hän lahjoitti tämän vuonna 1890 sukuperintönään saamansa piispa Ericus Erici Sorolaisen katekismuksen. Yhdistys palkitsi Reinikaisen kutsumalla hänet ilmaisjäseneksi. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelma sijoitettiin vuonna 1916 avattuun Kansallismuseoon, mikä sekin kertoo yhdistyksen suuresta vaikutuksesta museon muotoutumiseen kaikkine osineen.

Viranomaistehtävien sijaan yhdistyksellä on nykyään muita tehtäviä, joista keskeinen on toimia kulttuuriperintöalan yhtenä johtavana kotimaisena tieteellisenä julkaisijana. Tämän Muikkari-blogin ensimmäisessä kirjoituksessa vuoden 2022 alussa korostetaan tutkitun tiedon ja tutkivan asenteen merkityksen vahvistamisen edistämistä yhteiskunnassa. Yhdistys pyrkii niin ikään voimistamaan kollegiaalisuutta sekä tiedon siirtymistä aina uusille sukupolville. Seuraava, tänä syksynä 2023 käynnistyvä esitelmäsarjamme teema onkin nimeltään Tiede perintönä.

Elina Räsänen

Kirjoittaja on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja ja taidehistorian dosentti.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan pitämään yhdistyksen vuosikokousesitelmään Suomen kansallismuseossa 10.5.2023. Osia siitä on julkaistu Muuriankkuri-lehdessä (2/2022, 12–15). Yhdistyksen historiaan voi tutustua laajemmin sen verkkosivuilla ja Muinaismuistosäätiön sivuilla.

*Kiitokset myös opiskelijoille kuvattujen esineiden ja asioiden tunnistusavusta!

Kirjallisuus

Lilja, Johanna 1996. Libri rari et cari. Museoviraston vanhan kirjallisuuden kokoelmaluettelo. Museovirasto, Helsinki.

Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. SMYA–FFT 116. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Salminen, Timo 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. SMYA–FFT 122. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Tallgren, A. M. 1931. Suomen muinaismuistoyhdistys 60 vuotta, Kotiseutu 1931. https://fennougrica.kansalliskirjasto.fi/bitstream/handle/10024/89944/SMYA_21.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Valkeapää, Leena Elina 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. SMYA–FFT 124. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Fragmentteja Kansallismuseon varhaisissa näyttelyissä

09/06/2023 /

“Kulttuurihistorialliset kokoelmat ovat saaneet alkunsa siinä pienessä, muinaiskaluja y. m. käsittävässä museossa, jonka yliopisto muuttonsa jälkeen Turusta Helsinkiin perusti. – – Sen jälkeen kun Suomen Muinaismuistoyhdistys v. 1870 alkoi hedelmällisen toimintansa isänmaallisen tutkimuksen palveluksessa, kasvoi museo nopeasti, etupäässä yksityisten henkilöiden sekä maamme seurakuntien antamien lahjoitusten kautta. – – sittenkun [Muinaistieteellisen] Toimikunnan virkamiehistöä v. 1892 tuntuvasti lisättiin, yhdistettiin seuraavana vuonna sekä yliopiston että Muinaismuistoyhdistyksen historiallis-kansatieteelliset kokoelmat, samoin kuin Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset keräelmät, Valtion Historialliseksi Museoksi.“

Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 3–4)

Näin luonnehti kansallisten museokokoelmien historiaa intendentti Karl Konrad Meinander Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa vuonna 1906. Kyseinen kokoelmanäyttely esitteli pääasiallisesti kirkollista taidetta, ja myös kuvajäljennöksiä kirkollisista taide-esineistä. Merkittävä osa kirkkotaiteesta oli peräisin keskiajalta. Suomen kansallismuseon valmistuttua ja avattua ovensa yleisölle vuonna 1916, kirkkotaidetta päästiin esittelemään sen keskiaikaisen mallin mukaan rakennetussa kirkkosalissa. Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely puolestaan järjestettiin Helsingissä vuonna 1928, jolloin modernia kirkkotaidetta esiteltiin Taidehallissa, ja historiallista Kansallismuseossa. Tässä kirjoituksessa luodaan valikoitujen esimerkkien avulla pieni katsaus näihin varhaisiin näyttelyihin ja erityisesti keskiaikaisen kirkkotaiteen esittelyyn niissä. Monet esineet olivat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, niistä puuttui osia tai kokonaisuudet olivat kadonneita. Miten esineiden fragmentaarisuus oli tuotu näissä näyttelyissä esille?

Kokoelmanäyttely Hakasalmen huvilassa 1906

“– – monien muutosten jälestä ovat kulttuurihistorialliset kokoelmat nyt saanet tyyssijan Hakasalmen huvilassa, jossa ne ensikerran voidaan asettaa kokonaisuudessaan yleisön nähtäville ja johon ne jäävät odottamaan Suomen Kansallismuseon valmistumista.”

Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 4)

Monien muiden esineiden joukossa oli kymmenen alttari- tai pyhimyskaappia ja lukuisia puuveistoksia, jotka oli luettelon mukaan jaoteltu pyhimyskuviin 1200- ja 1300-luvuilta, keskiaikaisiin veistokuviin, jotka ovat kotimaista työtä sekä pyhimyskuviin, jotka luultavasti ovat kaikki tuotuja ulkomailta. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien töiden joukossa on pyhimyskaappi Urjalan kirkosta, jota kuvaillaan romaanilaistyyliseksi. Näyttelyluettelon mukaan sen ”kuvat ovat jäykät ja kömpelöt, ja taiteilijan on ollut vaikea saada esim. kasvoja veistetyksi pyöreästä tukista”. Veistotyö on sittemmin yhdistetty ns. Sääksmäen mestariin, jonka omintakeinen veistotyyli ei täysin välity näyttelyluettelon piirroskuvituksesta (vrt. valokuva veistoksesta). Ovissa olevat veistoreliefit esittävät kohtauksia Jeesuksen varhaisvuosista. ”Kaapin ovista on usea kuva hävinnyt, ja kuvien esittämää ajatusta on vaikea käsittää sen vuoksi että samaan ryhmään kuuluvat henkilöt ovat usein eri kaarien alla. – – mainittuja kuvia, joista yksi on poissa, tulee ajatella yhteydessä suuren keskikuvan kanssa.”

Kuva 1. Pyhimyskaappi Urjalasta Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa (Meinander 1906, 9).

Keskikuvan aiheeksi on mainittu Maaria ja lapsi, joka se alun perin on ollutkin. Veistosryhmä on kuitenkin 1400-luvun lopulla muutettu Pyhä Anna itse kolmantena -aiheeksi tekemällä keskusfiguurille uusi pää, joten keskikuvassa on oikeastaan Pyhä Anna sylissään Neitsyt Maria; Marian syliin valmistettu Jeesus-lapsi on kadonnut. Lisäksi muutettaessa kaappia Anna-aiheiseksi on yhdistetty kaksi toisiinsa kuulumatonta ja eri tekijöiden valmistamaa osaa: keskusfiguuri ja sitä ympäröivä kaappi. (Ks. Räsänen 2009, 83, 205–206.) Tämä fragmenteista koottu ja aikojen saatossa edelleen fragmentoitunut teos on konservoitu vuonna 1996, ja on nykyäänkin esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.

Kansallismuseo avautuu 1916

“Vuosina 1910–12 muutettiin kokoelmat tähän uuteen [arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarisen suunnittelemaan Kansallismuseon] rakennukseen ja asetettiin siellä esille. – – Historiallinen ja kansatieteellinen osasto olivat jo kesällä 1914 milt’ei valmiina yleisön nähtäviksi, mutta olosuhteiden pakosta lykkääntyi niiden avaaminen 31 p:ään tammik. 1916.”

Valtion historiallinen museo, Opas historiallisella osastolla (1916, 6)

Ensimmäisen perusnäyttelyn opaskirjasessa käydään näyttelysaleja läpi esine esineeltä, ja lukijaa pyritään ohjaamaan – Hakasalmen huvilan kokoelmanäyttelyn tapaan – paitsi esineiden historialliseen käyttökontekstiin, myös niiden tyylipiirteisiin, oletettuihin tekijöihin tai tekijäryhmiin ja sitä kautta tyylillisen ja taidehistoriallisen arvon näkemiseen. Tämä oli tyypillistä myös tuon ajan tutkimuksessa. Monien esineiden kohdalla on puuttuvia osia mainittu erikseen, mutta tähänkin näyttelyyn opastekstit laatinut Meinander kiinnittää lukijan huomion myös kokonaisen esineryhmän, alttarikaappien, fragmentaarisuuteen: “– – näitä kaappeja on melkoisen paljon säilynyt, niiden ovia sitävastoin vain ylen harvoja.”

Kansallismuseon kirkkosalissa keskiössä olivatkin kokonaisuudet ja kokonaisinteriööri. “Huone kokonaisuudessaan kuvaa keskiaikaista kirkkoa; se ei ole kuitenkaan minkään kirkkomme tarkka jäljennös vaan vapaasti mukailtu yhdistämällä piirteitä lähinnä Finströmin ja Kumlingen kirkoista Ahvenanmaalla.”

Kuva 2. Kansallismuseon keskiaikainen kirkkosali, ripustus 1916–1939. Kuva: P. J. Bögelund, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0.

Kansallismuseon ensimmäisen perusnäyttelyn ripustuksesta otetussa kuvassa näkyy useita keskiaikaisia veistoksia, jotka ovat irrallaan pyhimys- tai alttarikaapeista, joihin ne ovat kuuluneet. Monta vuosisataa kattavan keskiajan lisäksi esillä oli useiden eri aikakausien esineitä. Esimerkiksi taustaseinällä erottuu 1600-luvun hautajaisvaakunoita, ja poikittaisen palkin päällä olevan krusifiksin sivuille on asetettu ”Maarian ja Johanneksen kuvat – – vasta 1600-luvulta; museossa ei nimittäin ole tällaiseen n. s. triumfiryhmään kuuluvia sivukuvia keskiajalta”. Nämä ”sivukuvat” ovat alun perin kuuluneet moniosaiseen, Siuntion kirkosta peräisin olevaan barokkialttarilaitteeseen (ks. Leskinen 2021). Katonrajassa on ratsuväen lippuja 1700- ja 1800-luvulta.

Ripustuksella tavoiteltiin myös näyttävyyttä ja vaikuttavuutta. Pian itsenäistyvän Suomen vähälukuiset valtiolliset kokoelmat oli haluttu myös tuoda esille mahdollisimman runsaina; rakennettiinhan kansallista menneisyyttä tuohon aikaan paljolti juuri keskiaikaisen kulttuuriperinnön pohjalle. Kokonaisuutta voidaan pitää lavastettuna ja jossain määrin keinotekoisena, mutta toisaalta se tarjoaa myös realistisen näkökulman keskiaikaisen kirkon sisustukseen, jollaisessa on tänä päivänäkin poikkeuksetta merkkejä myös myöhemmistä ajoista.

Valokuvan vasemmassa reunassa seisoo lattialla opaskirjasessa kuorituoliksi nimetty esine, joka on ”voitu korjata melkein alkuperäiseen baldakiinin kattamaan asuunsa”. Lisäksi ”Pääalttarin aitaus on muodostettu [Hollolan] kirkosta saaduista kuorituolien osista – –”. Keskiaikaista sisustusta tutkittiin 1900-luvun alussa ahkerasti, ja irtaimiston säilyneitä katkelmia pyrittiin tunnistamaan ja rekonstruoimaan. Kyseinen ”kuorituoli” on osa Meinanderin luomaa esinekoostetta Hollolan kirkosta löydetyistä esinefragmenteista. Ensimmäinen rekonstruktioversio (Meinander 1902, 44–46) oli esillä jo Hakasalmen huvilassa, mutta Kansallismuseon näyttelyyn katkelmat oli koottu eri tavalla (vrt. valokuva). Sittemmin monet tutkijat ovat arvioineet kyseiset fragmentit kuorilehterin osiksi (ks. Pirinen 1996, 45–48), mutta Meinanderin rekonstruktio pysyi silti Kansallismuseon perusnäyttelyssä aina vuoteen 2019 edustaen samalla myös 1900-luvun alun tutkimusta.

Kuva 3. Fragmenteista rekonstruoitu ”kuorituoli” Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa (Meinander 1906, 17).

Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely 1928

“Kansallismuseo, jolla on sangen laaja kokoelma erilaisia kirkollisia taideteoksia eri ajoilta, on täydentänyt sitä lainaamalla esineitä muutamista maan kirkoista. Täydellistä kuvaa vanhemmasta kirkollisesta taiteestamme ei näyttely kuitenkaan voi antaa, sillä isompia, alttaritauluja, saarnatuoleja, hautapatsaita, ei voida suuritta vaikeuksitta siirtää tänne. Ensisijassa on koetettu saada lainaksi sellaisia esineitä, joita suuri yleisö näkee vain poikkeustapauksissa – –. Edelleen on haluttu antaa havainnollinen kuva kirkollisen taiteen vaalinnasta asettamalla näytteille erilaisia esineitä, jotka on uudistettu tai jotka ovat korjauksen tarpeessa, mihin useimmissa tapauksissa heti myöskin Kansallismuseon johdolla ryhdytään. Museon omissa kokoelmissa on lukuisia näytteitä sellaisista korjatuista esineistä.”

Suomen I. yleisen kirkkotaidenäyttelyn luettelo (1928, 7)

Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttely esitteli Kansallismuseon kirkkosalissa parisenkymmentä keskiaikaista alttari- tai pyhimyskaappia ja puuveistosta, joiden korjaustarvetta korostettiin ja esiteltiin myös yleisölle. Esimerkiksi Saloisten kirkon kahden pyhimyskaapin maalausten on erikseen mainittu olevan ”sangen pahasti turmeltuneita” ja että ”ne olisi korjattava”. Neitsyt Mariaa ja lasta sekä Pyhää Olavia keskusaiheinaan esittäviä kaappeja oli pidetty jo Muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkillä harvinaisen kauniina, ja Maria-kaapista esiteltiin jo kaikkein varhaisimmissa näyttelyissä vesivärimaalauksia (mm. Hakasalmen huvilassa 1906) ja paneelimaalausten kopioita. Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyyn huonokuntoiset kaapit oli kuitenkin tuotu näytille paikan päälle, ja näyttelyn jälkeen ne jäivät Kansallismuseoon taiteilija Oskari Niemen konservoitavaksi. Konservointityö valmistui vuonna 1932, ja kaapit palautettiin Saloisten kirkkoon, joka oli tällä välin palanut ja jälleenrakennettu.

Kuva 4. Keskiaikaista esineistöä kirkkotaidenäyttelyssä Kansallismuseossa 1928. Saloisten pyhimyskaapit kuvassa ”alttariseinän” reunoilla: Pyhä Olavi osittain näkyvissä vasemmalla ja Neitsyt Maria oikealla. Maria-kaapin säilyneissä ovissa vaaleana näkyvistä kohdista puuttuu maalipinta kokonaan. Kuva: E. Laakso, Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Konservaattori Mirja-Liisa Waismaa-Pietarila konservoi pyhimyskaapit uudelleen Kansallismuseossa vuosien 1973–2000 aikana. Molemmat konservoinnit keskittyivät ensisijaisesti alkuperäisten maalipintojen – joista alle puolet on jäljellä – säilyttämiseen, mutta kokonaisuuksista puuttuu myös muita osia, kuten katoksen puisia koristeosia, palasia veistosten käsistä ja sakaroita kruunuista. (Waismaa-Pietarila 2009.) Sekä Neitsyt Marian että Pyhän Olavin konservoidut pyhimyskaapit ovat nykyään esillä Saloisten kirkossa. Niitä pidetään edelleen harvinaisen kauniina, ja maalipintoja jopa hienosti säilyneinä. Tämä kertoo paitsi konservointityön hedelmistä, myös asenteen muutoksesta: vaikka maalipintaa on nyt vähemmän jäljellä kuin vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyn aikaan, on sekin vähä nähtävä arvokkaana Suomessa harvinaisen säilyneen keskiaikaisen maalaustaiteen joukossa.

Konservoinnin tarpeessa olevan esineen informaatioarvo laskee jatkuvasti, totesi Kirkkohallituksen kirkkomuseotyöryhmä vuonna 2004 pohtiessaan kirkollisen kulttuuriperinnön säilymistä. Voidaan kuitenkin kysyä, millaista arvokasta informaatiota konservoinnin tarpeessa oleva esine sisältää. Informaatio esineen alkuperäisestä ilmiasusta kenties vähenee konservointitarpeen kasvaessa, mutta tuhoutuvaan esineeseen liittyy muitakin arvoja. Esineestä on suunniteltu nähtäväksi sen pinta, mutta pinnan alta paljastuu tahattomastikin informaatiota esimerkiksi käytetyistä materiaaleista ja työtekniikoista. Näistä voidaan edelleen johtaa tietoa esimerkiksi esineen valmistuspaikasta ja -ajasta, toisinaan myös valmistajasta. Esineeseen on jäänyt jälkiä sen käytöstä ja säilytysolosuhteista: jopa lika sisältää tietoa. Esinettä on voitu myös tarkoituksella muokata.

Waismaa-Pietarila on kiinnittänyt huomion esineisiin muistin apuvälineinä. Hänen mukaansa esimerkiksi maalipintojen säilyneiden fragmenttien avulla voidaan edelleen nähdä keskiajan kauneutta, mikä puolestaan välittyy myös tulevaisuudessa esineessä, joka on sekä dokumentti että taideteos. Keskiaikaisilla veistoksilla on jo alun perinkin ollut muistamista edistävä funktionsa esimerkiksi hartauden harjoittamisessa. Taidehistorioitsija Katri Vuolan mukaan myös maalipinnoilla on keskeinen merkitys tässä: ei ollut lainkaan yhdentekevää, miten esimerkiksi Kristuksen veri tai fyysiset vammat oli teoksissa kuvattu (Vuola 2022).

Lopuksi

Museot mielletään yleensä kollektiivisen muistin paikoiksi, ja niiden kokoelmat yhteiseksi kulttuuriperinnöksi. Tässä käsitellyt varhaiset näyttelyt ovat pyrkineet paitsi luomaan yleisölle mielikuvaa keskiajasta kulttuurisena menneisyyden ajanjaksona, myös esittelemään näitä yhteisiksi tarkoitettuja kokoelmia ja toimintaa kokoelmien takana ja ympärillä. Etenkin vuosien 1906 ja 1916 näyttelyt pyrkivät myös ohjaamaan kävijän tulkintaa esineistä ja kannustivat myös vertailemaan esineitä toisiinsa. Kansallismuseon ensimmäisessä perusnäyttelyssä korostui esineiden ja ajan kerroksellisuus, ja esinefragmentteja oli myös käytetty tarkoituksellisesti luomaan mielikuvaa keskiaikaisesta kokonaisuudesta – kuten 1600-luvun veistoksia keskiaikaisen krusifiksin ympärillä tai tunnistamattomia fragmentteja kuorituolin osina. Vuoden 1928 näyttely puolestaan oli lähtökohtaisesti taidenäyttely, mutta museolle sopivaan tapaan siinä korostettiin taiteen ja kulttuuriperinnön vaalimista esittelemällä myös eri tasoista fragmentaarisuutta.

Fragmentaarisuus on ajankohtainen käsite materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa. Taidehistorioitsija Elina Räsänen huomauttaa Suomen Museo – Finskt Museumin vuoden 2022 teemanumerossa, että fragmentaarisuus voi lisätä tutkittavan asian tai esineen kiinnostavuutta, ja tuoda valokeilaan väheksyttyjä, rikkinäisiä tai syrjään siirrettyjä asioita, paloja, sirpaleita ja osia. Keskiaikaiset esineet ovat käytännössä aina fragmentteja – osia kokonaisuudesta, joka ei enää ole kokonainen. Fragmentaarisuus ei kuitenkaan ole ainoastaan puute. Huonokuntoinen tai fragmentoitunut esine – tai fragmentti tällaisesta esineestä – sisältää paljon informaatiota paitsi alkuperäisistä, myös myöhemmistä yhteyksistään. Nämä kerrostumat ilmentävät myös muuttuvia merkityksiä.

Saila Leskinen

Kirjoittaja on esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Kuvakalske-hankkeen tutkimusavustaja.

Lähteet ja kirjallisuus

Näyttelyluettelot ja oppaat:

Meinander, K. K. 1906. Valtion historiallinen museo. Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa. K. F. Bäckmanin kirjapaino, Helsinki.

Meinander, K. K. 1916. Valtion historiallinen museo. Opas historiallisella osastolla. Suomal. kirjall. seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.

Suomen I. yleinen kirkkotaide näyttely. Luettelo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kivi- ja Kirjapaino, Helsinki, 1928.

Muut lähteet ja kirjallisuus:

Leskinen, Saila 2021. Siuntion kirkon alttarilaite fragmenttina. Kuvakalske-hankkeen blogi 16.2.2021.

Meinander, K. K. 1902. Medeltida korstolar i Finland. Finskt Museum 1902, 33–47.

Pirinen, Hanna 1996. Luterilaisen kirkkointeriöörin muotoutuminen Suomessa. Pitäjänkirkon sisustuksen muutokset reformaatiosta karoliinisen ajan loppuun (1527–1718). Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 103, Helsinki.

Reijonen, Henni 2011. Verstaalla ja ateljeessa. Maalausten, huonekalujen ja tekstiilien konservointia Muinaistieteellisessä toimikunnassa. Suomen Museo 2010, 95–136.

Räsänen, Elina 2023. Johdanto: Reunahuomautuksia rikkoutumisesta. Suomen Museo – Finskt Museum 2022: Fragmentaarisuus ja muodonmuutokset, 5–18.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 116, Helsinki.

Vuola, Katri 2022. Memorialising and Witnessing Christ’s Passion — New Perspectives on the 14th-Century Polychrome Wood Crucifix in Marttila, Finland. ICO Iconographisk Post. Nordisk tidskrift för bildtolkning – Nordic Review of Iconography n. 1–2, 7–38.

Waismaa-Pietarila, Mirja-Liisa 2009. Katoavaa kauneutta: ympäristöolosuhteiden vaikutus Saloisten kirkon pyhimyskaappien säilymiseen. Suomen Museo 2009, 59–77.

Miten ottaa opetuksellisesti haltuun keskiajan linnat ja linnaelämä Suomessa?

05/05/2023 /
Turun päälinna kesällä. Kuva: Elise Pihlajaniemi.

Keskiajan linnat ovat aina olleet itselleni tärkeitä menneisyyden muistomerkkejä, historian ja eletyn elämän tapahtumapaikkoja. Linna herättää mielikuvia ja tunteita, saa historian heräämään henkiin, kutsuu katsomaan. Kuusiston linnanraunioiden kissankellot, Raaseporin linnanmuurien rosoinen pinta, Olavinlinnan sisäpihan keskiaikainen akustiikka, Turun linnan tuoksu: linna tarjoaa jotain joka aistille. Ei liene sattumaa, että linnat ovat eräs vanhimpia arkeologisen ja antikvaarisen innostuksen kohteita ja mielenkiinnon herättäjiä. Arkeologia, josta käytettiin sen alkuaikoina nykyään runolliselta kuulostavaa nimitystä muinaistiede, keskittyi 1800-luvun lopulla ennen kaikkea rakenteiden paljastamiseen, eli muinaisten muurien esiin kaivamiseen (valitettavan usein kulttuurikerrosta tai arkipäiväisempiä löytöjä, kuten luuta ja lasia, juurikaan huomioimatta). Tämä oli niin tieteenalan syntyaikaa kuin linnatutkimuksen alkuaikoja. Linna oli menneisyyden vallan näkyvin ja kiinnostavin muoto, ja sen muurattujen rakenteiden päivänvaloon saattaminen nähtiin palveluksena koko ”heräävälle” kansakunnalle.

Linnojen monitahoisuudesta ja omasta ikiaikaisesta linnainnostuksestani ammentaen halusin osana historianopettajaopintojeni opetusharjoittelua suunnitella ja toteuttaa Suomen keskiajan linnoihin ja linnaelämään keskittyvän verkkokurssin, Pitoja ja piirityksiä – Linnaelämää keskiajan Suomessa. Kurssi toteutui Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa tammi-helmikuussa 2023 runsaan kuudenkymmenen, hyvinkin erilaisista lähtökohdista tulevan opiskelijan voimin. Kurssi linkittyi osaksi laajempaa Keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuutta, jonka Helsingin yliopisto ainoana suomalaisena yliopistona tarjoaa. Tämä teksti käsittelee linnakurssin pohjalta heränneitä ajatuksia ja tuntemuksia.

Linna – linkki menneisyyden ja tämän päivän arjen välillä

Raaseporin linnan muuria. Kuva: Elise Pihlajaniemi

Kun lähestyy opetuksellisesti keskiajan linnoja, ei etenkään Suomen kontekstissa voi keskittyä vain yhteen tieteenalaan. Linnatutkimus on hyvä esimerkki aihealueesta, joka on lähtökohtaisesti monitieteinen. Linna ei edusta vain keskiajan arkeologiaa tai kulttuurihistoriaa: linnaa voi lähestyä myös folkloristiikan, taidehistorian, maantieteen, poliittisen historian sekä kulttuuriperinnön ja tämän päivän arkisen elämän näkökulmista. Linnan ohi lenkkeillään, ajetaan junalla, otetaan perheen kesälomaretken kohteeksi tai häiden pitopaikaksi. Keskiajan linna elää oman aikamme näkökulmilla väritettynä edelleen. Monelle linnakurssin opiskelijalle merkittävä ymmärryksen paikka olikin se, ettei menneisyys ole oikeastaan mennyttä, etenkään linnojen kohdalla. Vuosisatoja sitten ruotsalaisten rakennuttama ja tanskalaisten linnanvoutien isännöimä linna voi olla tämän päivän suomalaisen tai paikallisen identiteetin kulmakivi. 

Maisemaa Liedon Linnavuorelta. Kuva: Elise Pihlajaniemi

Kurssilla monia mietitytti erityisesti linnatutkimuksen pirstoutuneisuus. Linnoja toki on tutkittu ja tutkitaan edelleen: kurssilla mainittiin paitsi 1990-luvulla väitöskirjansa linnoista kirjoittaneet Kari Uotila ja Anna-Maria Vilkuna, myös käsiteltiin tämän päivän linnakontekstiin erikoistuneiden tutkijoiden, kuten Tarja Knuutisen, Elina Terävän, Hanna Kivikeron ja Georg Haggrénin, tekemää tutkimusta. Kokonaiskuvan muodostaminen linnojen elämästä ja arkisista tavoista on kuitenkin haastavaa: tutkimukset raottavat linnojen menneisyyden verhoa rajatussa kontekstissaan tarkasti ja syvälle, mutta usein kapeahkosti.  Arkeologian ja historian keinoilla kertoa menneisyyden tarinaa on lisäksi rajansa, ja näiden rajojen ymmärtäminen ja hyväksyminen on rajattoman tiedon ja internetin aikakaudella hieman hankalaa. Opiskelijat ihmettelivät, eikö esimerkiksi suomalaisten linnojen asukkaista tai tavoista oikeasti tiedetä enempää? Eikö tosiaankaan tiedetä, mitä piirityskoneita Turun linna on edustallaan nähnyt? Eikö edes linnojen perustamisvuosia ole luotettavasti kirjattu ylös niin, että näitä lähteitä olisi säilynyt meille asti? Se, miten vähän suomalaisten linnojen asukkaista ja elämänmenosta loppujen lopuksi varmasti tiedetään, oli monelle opiskelijalle hienoinen yllätys. Moni asia jää nimittäin tulkinnan varaan. 

Linnatutkimus – pieninä palasina maailmalla?

Jos opiskelijoille kurssi tarjosi uusia oivalluksia, niitä se toi minulle opettajanakin. Kurssiin liittyvä päähuomio numero yksi (joka arkeologian opiskelijana minun olisi toki pitänyt tietää ennalta) oli se, että linnoja koskevien yleisesitysten aika on auttamatta ohi. Keskiajan arkeologinen ja historiallinen tutkimus on spesifiä ja tarkasti rajattua, ja uusimman tutkitun tiedon keräämisessä oli kurssia kootessa lähdettävä liikkeelle valtavan suuresta määrästä tutkimusta, mutta etsittävä siitä pieniä palasia, tiedonmurusia, joita liimata yleisesitysinfon päälle. Esimerkiksi C. J. Gardbergin Suomen keskiaikaiset linnat (1993) tarjoaa linnoista laajan, mutta jo hieman vanhentuneen ”pohjapiirroksen”, jonka päälle lähdin keräämään tietoa case study -tutkimusten avulla ja kriittisellä silmällä. Jos siis olin naiivisti kuvitellut, että jossain olisi koottuna linnoista kaikki uusin tieteellinen tieto, olin auttamatta väärässä.

Lukko Turun linnassa. Kuva: Elise Pihlajaniemi

Kurssihuomio numero kaksi: ritareista ”tietävät” kaikki, mutta Suomen keskiajan ritareista harva. Etsin kauan ritariluennolle uutta, erityisesti Skandinaviaan keskittyvää ritaritutkimusta: vastaan tuli kyllä artikkeleita, joissa ritarius mainittiin, mutta usein ritarit jäivät vain sivulauseeseen kelpaavaksi seikaksi. Ritareista on olemassa paljon populaaria tietokirjallisuutta, tiededokumentteja, ja biografisissa sukututkimuksissakin (esim. Joachim Mickwitzin toimittama teos Carpelanin suvusta) ritariaihetta on sivuttu, mutta tieteellistä tutkimusta on huomattavasti vähemmän. Eurooppalaisen ritaritutkimuksen ohelle löytyi kotimaasta onneksi Janne Haikarin, Marko Hakasen, Anu Lahtisen ja Alex Snellmanin toimittama tuore teos Aatelin historia Suomessa (2020). Kurssilla nimeltä mainitut suomalaiset ritarit lopulta löysivät sieltä tiensä luentodioille.

Huomio numero kolme: linnojen poliittisuus on tätä(kin) päivää. Yritin etsiä Viipurin linnasta samalla tavalla uusinta tutkimustietoa kuin muistakin linnoistamme, enkä siinä kovin hyvin onnistunut. Tutkimusta toki on, mutta osa täysin erilaisesta tutkimusperinteestä kumpuavana, kielimuurinkin toimiessa esteenä. Jouduin harkitsemaan, miten puhua neutraalisti joidenkin tutkijoiden haaveesta tuoda Viipuri tutkimuksellisesti samalle tasolle muiden Ruotsin Itämaan linnojen kanssa (implikoiden tietenkin rivien välissä sitä, että tällä hetkellä Viipurin linna laahaa tutkimuksellisesti perässä)? Kuinka ylipäätään puhua neutraalisti Viipurin linnasta? Jos Pertti Renvallia mukaillen voi todeta, että menneisyys elää meissä, huomasin kurssin aineistoa kasatessani, että tämän menneisyyden eläminen samaan aikaan nykyisyyden kanssa se vasta hankalaa onkin. Ulkopuolinen maailmamme on Itä-Euroopassa käytävän sodan vuoksi muuttunut, ja siksi menneisyys artefakteineen, vaikkapa Viipurin linna, elää erilaisena ajatuksissamme kuin ennen. Historiantutkimisen ja -tulkitsemisen ongelmallisuus, eettisyyttä ja tahdikkuutta unohtamatta, nousivatkin itselleni opettajana yllättävän tärkeiksi asioiksi kurssilla: yllättäviksi siksi, että olihan kurssin aihe keskiajan Suomi ja linnat, ei lähihistorian poliittiset tapahtumat.

Kohti entistäkin monitahoisempaa historiankirjoitusta

Turun linna länsitornista. Kuva: Elise Pihlajaniemi

Linnakurssin voi sanoa täyttäneen tavoitteensa. Onnistuimme opiskelijoiden kanssa linnaläänien, muinaislinnojen ja keskiaikaisen ruokakulttuurin käsittelemisen ohella luomaan kurssilla keskustelua, johon kuului linnojen ja linnatutkimuksen monipuolisuuden valottamista, linnojen merkityksen muuttumisen kuvaamista ja pohtimista kautta aikojen, sekä kriittisen historiallisen katseen harjoittamista. Linnoihin liittyvien ennakkoluulojen rapiseminen, uusien oivallusten herääminen ja linnainnostuksen levittäminen olivat kaikki asioita, joita tavoittelin, ja joiden voin sanoa käyneen kurssilla toteen. Linna elää ja kiinnostaa, ajasta ja maailmantilanteesta toiseen.

Elise Pihlajaniemi

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija (KEVEKO) ja arkeologian maisteriopiskelija Turun yliopistossa. Kirjoittajan väitöskirja tarkastelee Pyhän Birgitan (1303–73) näkykokoelmaa kasvatustieteellisistä näkökulmista ja arkeologian pro gradu -tutkielma Ruotsin keskiaikaisten piispanlinnojen kohtaloa reformaation ajan jälkeen.

Lähteet

Kirjallisuus

Aarnipuu, P. (2008) Turun Linna kerrottuna ja kertovana tilana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Gardberg, C. J., Welin, P.O. ja Savolainen, I. (1993). Suomen keskiaikaiset linnat. Helsinki: Otava.

Haggrén, G. (2015). Keskiajan arkeologia. Teoksessa (toim. Haggrén, Georg, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen, ja Anna Wessman) Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. [Helsinki]: Gaudeamus.

Haggrén, G. (2013). A medieval landscape of power and interaction. The castle of Raseborg and the peasants of the castle province. https://www.academia.edu/8343453/A_medieval_landscape_of_power_and_interaction_The_castle_of_Raseborg_and_the_peasants_of_the_castle_province 

Haikari, J., Hakanen, M., Lahtinen, A., Snellman, A. ja Haggrén, G. (2020). Aatelin historia Suomessa. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Kivikero, H. (2020). The Economy of Food: Tracing Food Production and Consumption in the Castles of Kastelholm and Raseborg from the 14th to 16th Centuries. Helsinki: University of Helsinki.

Knuutinen, T. Kivikero, H. ja Terävä E. (2018). Changing Coastal Landscapes: Shore displacement and the strategies for defence and subsistence at the medieval castle of Raseborg. Teoksessa (toim.) Paula Kouki & Tuija Kirkinen, Landscapes of the Past and Future: Current Finnish Research in Landscape Archaeology. Monographs of the Archaeological Society of Finland, no. 6, The Archaeological Society of Finland, Helsinki, pp. 87–105.

Pihlajaniemi, E. (2023). Pitoja ja piirityksiä – Linnaelämää keskiajan Suomessa -verkkokurssin luennot, materiaalit, keskustelut ja suunnitteluprosessi. Tammi-helmikuu 2023. 

Tuominen, M. (2005). Virkaanastujaisesitelmä Lapin yliopistossa 28.2.2005. https://www.ulapland.fi/FI/Tapahtumia-2005/Virkaanastujaistilaisuus/Marja-Tuomisen-esitelma.

Ahlfors, M. & Mickwitz, J. (2007). Familjen Carpelan: en adelsätt i 600 år. Åbo: Åbo landskapsmuseum.

Uotila, K. ja Kokkonen, J. (1998). Medieval Outer Baileys in Finland: With Special Reference to Turku Castle. Turku: Society for Medieval Archaeology in Finland.

Vilkuna, A-M. (1998). Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Mitä museon lipunmyyjä osaa? – museoiden avoinnapidon henkilökunnan tietotaidon näkyväksi tekemisestä

06/03/2023 /

Ammatillisesti hoidettuja museoita on Suomessa yli 150. Niissä työskentelee monenlaista erittäin koulutettua ja ammattitaitoista väkeä. Näyttelyiden järjestämisestä vastaavat kuratoinnin osaamista ja projektinhallintataitoja omaavat amanuenssit ja näyttelypäälliköt. Taidekasvatuksen asiantuntijat työskentelevät yleisötyötä suunnittelevina museolehtoreina, museomestarin tekniseen osaamiseen painottuvalla koulutuksella osataan käsitellä ja kuljettaa museo-objekteja, ja konservoinnin ammattilaiset pitävät huolta kokoelmien säilymisestä.

Mutta mitä tarvitsee osata museon avoinnapidossa? Todella paljon ja monipuolisesti kaikenlaista niin käytännön kuin sisältöosaamista vaativaa, mikäli asiaa tiedustellaan työntekijältä itseltään. Lähinnä kokemusta asiakaspalvelutyöstä, reipasta palveluasennetta, innostunutta mieltä ja oma-aloitteisuutta mikäli esimerkiksi alan työpaikkailmoituksia tarkastelee. Vaan mihinpä työhön sitä edes haluttaisiin palkata esimerkiksi laiska, ihmisvastainen tai vähäistä motivaatiota ja aloitekyvyn puutetta osoittava työntekijä?

Mikä avoinnapidon henkilökunta?

Avoinnapidon henkilökunnalla tarkoitetaan niitä työntekijöitä, joiden työpanos mahdollistaa museon päivittäisen aukiolon. Käytännössä puhe on siis esimerkiksi lipunmyyjistä, naulakonhoitajista, näyttelyvalvojista ja keskusteluoppaista. Näistä nimikkeistä keskusteluopas on kaikkein uusin ja alkanut ilmestyä esimerkiksi museoalan työpaikkailmoituksiin ja museoiden nettisivuille viimeisten kymmenen vuoden aikana. Keskusteluopas on päivitetty versio näyttelyvalvojasta: hänen tehtävänään on olla yleisön saavutettavissa matalalla kynnyksellä erotuksena perinteisesti hiljaa ja huomaamattomana nurkassa nököttävään valvojaan.

Lipunmyyjä työssään. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Väinö Kannisto, 1946.

Museoissa asiakaskohtaamiset tapahtuvat yleensä niissä työtehtävissä, jotka liittyvät museon päivittäisen aukiolon rutiineihin. Kävijä kohtaakin museokäynnillään varmemmin asiakaspalvelijan kuin esimerkiksi museolehtorin tai museonjohtajan (Hellsten-Impivaara 2018, 67). Museoliiton vuonna 2021 tilaaman kävijätutkimuksen mukaan 95 % museokävijöistä oli tyytyväisiä saamaansa asiakaspalveluun. Vaikka se ei kävijöiden suuntaan heijastuisikaan, käy niin ikään Museoliiton viiden vuoden välein julkaisemista Museoväki-kyselytutkimuksista ilmi, että juuri avoinnapidon tehtävissä työskentelevät kokevat työnsä muihin museoiden työntekijäryhmiin verrattuna vuodesta toiseen vähiten mielekkääksi tai omaa koulutustaan vastaavaksi. Henkilökunta on usein asiakaspalvelutehtäviin ylikoulutettua ja osa-aikaiset työntekijät vaihtuvat tiuhaan. Työhön perehdyttäminen saattaa takkuilla, eikä esihenkilöillä välttämättä ole selkeää käsitystä päivittäisen työn todellisesta luonteesta.

Hierarkkinen museoala

Museoalan ammattilaisten keskuudessa vallitsee ääneen lausumaton käsitys siitä, mitä työtehtäviä pidetään enemmän ”oikeana museotyönä” kuin toisia. Oikea museotyö liittyy ammattilaisten puheissa erityisesti kokoelmien luettelointiin, hoitoon tai esillepanoon (Hakamies 2021, 52, 74). Tällainen kirjoittamaton jako, joka määrittelee esimerkiksi avoinnapitotyön muuta museotyötä vähemmän arvostetuksi, ei nähdäkseni perustu esimerkiksi museoammattilaisten koulutustaustaan, vaan se juontaa juurensa alan hierarkkisiin rakenteisiin.

Alun perin varsin hierarkkisesti orientoituneiden kulttuuri-instituutioiden rakenteisiin vaikuttaa niiden syntyhistoria vielä nykypäivänäkin. Mikäli tahtoa on, voidaan hierarkioita kuitenkin purkaa avoimella ja kollektiivisella asiantuntijuudella sekä jaetulla johtajuudella (Ahmas 2014, 239). Kuten kuraattori Martina Tanga artikkelissaan (2021) visioi, on tulevaisuuden museo toivottavasti organisaatiorakenteeltaan nykyistä litteämpi, ja eri vastuualueet toimivat tasa-arvoisesti vuorovaikutuksessa keskenään.

Pätevät asiakkaiden kohtaamisen ammattilaiset

Huolimatta siitä, että rekrytointi-ilmoituksissa museo- tai kulttuuriperintöalan kokemus tai koulutus ei juurikaan korostu, palkataan avoinnapitoon kuitenkin todella pätevää väkeä, minkä kävijätutkimuksenkin korkea tyytyväisyysprosentti vahvistaa. Vaikka esimerkiksi Museoväki-tutkimuksen mukaan vain 37 %:lla avoinnapidon henkilökunnasta on vuonna 2018 ollut ylempi korkeakoulututkinto, on empiirisen havainnoinnin ja henkilökunnan haastattelujen perusteella muodostunut käsitys siitä, että valtaosalla avoinnapidossa työskentelevistä on työpaikkamuseonsa kokoelmiin liittyvää, joko pitkällä työkokemuksella tai alan opinnoilla kartutettua osaamista (Billiers 2023, 12).

Museon opas esittelee pukuvitriiniä lapsiryhmälle. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo / Kari Jämsen, 1982.

Avoinnapidon henkilökunnan ydinosaamista on erilaisten asiakasryhmien kohtaaminen kullekin sopivalla tavalla, kyky osata ohjata asiakas oikeiden palveluiden pariin, ymmärrys siitä, mitä asiakas kaipaa jo ennen kuin hän sitä osaa vaatia sekä suuriin väkimääriin liittyvä osaaminen. Erityisesti juuri avoinnapitotyössä tarvittava osaaminen muodostuu ennen kaikkea eletyissä tilanteissa syntyneiden kehollisten kokemusten kautta ja välittyy hiljaisena tietona työyhteisössä. Tällainen käytännön kautta karttunut käsitys työstä puuttuukin esimerkiksi niiltä esihenkilöiltä, jotka eivät ole koskaan työskennelleet avoinnapidossa (Billiers 2023, 55.).

Lisäksi museokävijät usein odottavat työntekijöiden osaavan kertoa jotain meneillään olevista näyttelyistä. Vaihtuvien näyttelyiden keskellä kävijöiden kanssa työskennellessä henkilökunnan sisältöosaaminen kasvaa ja yleisötyön hallinta laajenee entisestään yhä uusien yleisöjen löytäessä tiensä museoihin, jotka muun muassa Museokortin myötä rikkovat kävijäennätyksiä vuosi toisensa perään. Avoinnapidon henkilökunta pääseekin seuraamaan museoalan jatkuvaa muutosta aitiopaikalta, museoiden asiakasrajapinnasta käsin.

Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen – merkittävä edistysaskel!

Olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa ja tunnustaa avoinnapidon henkilökunnan monipuolinen osaaminen ja hyödyntää sitä myös museoiden näyttelysuunnittelussa. Esimerkiksi näyttelyarkkitehtuuriin, kävijää näyttelyssä ohjaavaan kyltitykseen ja tapahtumien järjestämiseen liittyviin kehityskohtiin olisi helpompi puuttua jo suunnitteluvaiheessa kuin herätä vasta näyttelyn valmistuttua vaikkapa siihen, että kiertosuunta näyttelyssä on kävijän näkökulmasta epälooginen. Tällaisen henkilökunnan osallistamisen tulisi tietysti näkyä myös palkassa, joka avoinnapidossa on museoalalla alan työehtosopimusta tarkastellessa kaikkein matalin. Toisaalta esimerkiksi työntekijöiden koulutusta ja todellista osaamista vastaavien työnkuvien uudelleen räätälöimiseen tai palkkojen uudelleen miettimiseen kuluisi resursseja, joita ei museoilla juuri ole.

Avoinnapitotyön osaamisen aktiivinen sanoittaminen ja sen mahdollistaminen työntekijä-esihenkilö-kommunikaatiota tehostamalla voisi selventää ja välittää muille museon työntekijäryhmille, mitä kaikkea sellaista avoinnapidon henkilökunnan työhön sisältyy, mitä ei välttämättä ulkopuolinen silmä osaa havaita tai avoinnapitotyötä tekemätön keho tuntea, ja näin myös purkaa alalla vallitsevia hierarkioita.

Kamilla Billiers

Kirjoittajan kansatieteen maisterintutkielma ”Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”. Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä julkaistaan maaliskuussa 2023.

Lähteet

Painetut

Akavan Erityisalat. Museoiden työehtosopimus 17.3.2022–29.2.2024. https://www.akavanerityisalat.fi/files/12349/Museoiden_tyoehtosopimus_17.3.2022_-_29.2.2024.pdf.

Billiers, Kamilla 2023. ”Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”: Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/356640

Hakamies, Inkeri 2021. Practicing Museums: Museum People, Museum Work and Change in Practice. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Hellsten-Impivaara, Jonna 2018. HAM ja yleisö: yleisötyön nykyhetki ja haasteet. Turku: Turun yliopisto.

Kallio, Kalle 2018. Museoväki´18. https://www.museoliitto.fi/doc/Museovaki_kyselyt/Museovaki_2018_yhteenveto.pdf.

Museoliitto 2021. Museoiden valtakunnallinen kävijätutkimus 2021. https://www.museoliitto.fi/doc/kavijatutkimus2021/valtakunnallinen_kavijatutkimus2021_tulokset.pdf.

Tanga, Martina 2021. Let’s Imagine a New Museum Staff Structure. Journal of Conservation and Museum Studies. 19 (1:7). 1–16. https://doi.org/10.5334/jcms.197.

Painamattomat

Museokortti. Museokorttia käytettiin tänä vuonna ennätyspaljon – näissä museoissa suomalaiset vierailivat! https://museot.fi/museokortti-suosituimmat-kohteet-2022. Luettu 19.2.2023.Museovirasto. Museotilastot vuodelta 2021 julkaistu – koronan vaikutus näkyy edelleen. https://www.museovirasto.fi/fi/ajankohtaista/museotilastot-2021-julkaistu. Luettu 19.2.2023. Luettu 19.2.2023.

Hätähuuto etnologian puolesta

23/01/2023 /

”Tämä [etnologia] on uusi nimi vanhalle asialle. Sillä ymmärretään tiedettä, joka käsittelee kansojen uskontoa, yhteiskuntaoloja, tapoja ja käytänteitä, elintapoja, asumuksia, sanalla sanoen: kaikkea sitä, mikä kuuluu niiden sisäiseen ja ulkoiseen elämään.” Näin määritteli etnologiaa Mathias Aleksanteri Castrén ensimmäisenä Suomessa vuonna 1851.

Nyt etnologian tutkimus keskittyy jokapäiväiseen arkeen, yhteiskunnan monimuotoisia ilmiöihin ja niiden muutoksiin. Tutkimuskohteina ovat paikalliset yhteisöt niin Suomessa kuin muualla Euroopassa monikulttuurisuuden ja vähemmistöjen näkökulmasta. Etnografinen kenttätyö on kunniassa unohtamatta
museokokoelmien ja erilaisten arkistoaineistojen tarjoamaa tietoa. Kiinnostusta alaan on jatkuvasti, graduopiskelijoita ja väitöskirjatutkijoita riittää. Turun yliopistossa opetuksesta vastaavat professori ja yliopisto-opettaja. Professori on alan asiantuntija, joka linjaa tutkimusta ja perusopetusta sekä vastaa tutkijakoulutuksesta.

Turun yliopiston etnologian oppiaine on aina professuurin perustamisesta lähtien (1960) seurannut kulttuurien muutoksia ja uusiutunut ottamalla käyttöön alan metodeja ja laajentamalla kentän merkitystä Suomesta Eurooppaan. Professori Ilmar Talven ansiota oli talonpoikaisyhteisön tutkimuksen ohella keskittyminen myös urbaanielämän vaiheisiin. Verkostoituminen oli tärkeää jo 1980-luvulla, jolloin muualla ei vielä otettu tätä näkökulmaa käyttöön. Sain olla mukana, kun luotiin Suomen ja Unkarin etnologian tutkijoiden välinen systemaattinen verkosto, joka sittemmin laajeni koskemaan myös Viroa, Saksaa ja Sveitsiä. Kaupunkitutkimusta tehtiin jo 1990-luvulla professori Matti Räsäsen ohjaamana
yhdessä venäläisten ja virolaisten tutkijoiden kanssa. Kenttä laajeni 2000-luvulla, kun tutkimuskohteeksi tuli muun muassa marilainen kylä Venäjällä.

Turun yliopiston etnologian oppiaine on toiminut yhteistyössä kansallisissa ja kansainvälisissä hankkeissa. Turun yliopiston etnologian oppiaine on saanut kiitettävästi huomiota ja lisäksi huomattavaa rahoitusta eri kulttuurisäätiöiltä ja Turun kaupungilta. Oppiaine on tuottanut julkaisuja, joita hyödynnetään etnologian opetuksessa Turun lisäksi myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Oulussa.

Etnologia on aina ollut yhteiskunnallisesti merkittävä tieteenala eikä se polje paikallaan, vaan ottaa käyttöön uusia menetelmiä tutkiakseen ajalle ominaisia ilmiöitä, ihmisiä eri yhteisöissä, olkoon kyseessä maahanmuuttajia Suomessa tai vähemmistöjä eri puolilla Eurooppaa.

Etnologia (kansatiede) ei ole folkloristiikkaa eikä folkloristiikka ole etnologia. Molemmat tieteenalat ovat itsenäisiä, vaikka molempien tutkimuskohteena on inhimillinen kulttuuri. Aineeton ja aineellinen kulttuuri kietoutuvat toisiinsa molemmissa oppiaineissa. Yhteistyötä etnologian oppiaine tekee folkloristiikan ja
uskontotieteen oppiaineiden kanssa, kuitenkin eri alojen vastuuhenkilöt soveltavat oman alansa erikoisosaamista.

Etnologian oppiaine tarvitsee edelleen oppiainetta luotsaavaa professoria!

Helsingin ja Turun yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen dosenttina ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen, Suomalais-Ugrilaisen Seuran ja Ethnos ry:n jäsenenä olen syvästi huolestunut etnologian tulevaisuuden näkymistä.

Helsingissä, 22.1.2023

Ildikó Lehtinen

dosentti

Kokoelmien kulttuurihistoriaa – Arkeologiset löydöt museo-objekteina

20/01/2023 /

Arkeologiset kenttätyöt ovat merkittävässä roolissa alan tutkimuksen lähdemateriaalin hankinnassa. Toiminnasta syntynyt informaatio talletetaan raportteina ja luetteloina digitaalisiin tietokantoihin ja löydetyt esineet puhdistetaan, luetteloidaan, numeroidaan ja järjestetään laatikoihin. Löydöt liitetään lopuksi Museoviraston arkeologisiin kokoelmiin ja ne sijoitetaan numerojärjestyksessä muiden samanlaisten laatikoiden yhteyteen. Näin löydöistä tehdään saavutettavia eri käyttäjille, kuten tutkijoille, opiskelijoille ja museonäyttelyiden suunnittelijoille. Kokoelmiin talletetuilla löydöillä alkaa uusi vaihe niiden elämänkaaressa museo-objekteina, fyysisinä, lajiteltuina ja tyypiteltyinä todisteina menneisyyden ihmisten toiminnasta. Arkeologisen aineiston keräämisellä on pitkä historia ja esimerkiksi Museoviraston arkeologisissa kokoelmissa on esineitä, jotka ovat peräisin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston museosta 1800-luvulta.

Kuvassa vuonna 1886 kerättyjä kivikauden esineitä Venäjän Karjalasta (KM 2512). Kuva: Hanna Ellermaa.

Kerättyjä, ostettuja ja lahjoitettuja

Arkeologisten kokoelmien esineet paljastavat lähempää tarkasteltuna vaiheitaan osana kokoelmia. Museoviraston arkeologisissa esinekokoelmissa on myös yksityisten keräilijöiden muodostamia kokonaisuuksia tai niiden osia, jotka on hankittu julkisiin kokoelmiin. Usein hankintoja on perusteltu niiden tieteellisellä merkityksellä. Esimerkiksi A. M. Tallgren tutustui vuonna 1908 kazanilaisen kauppiaan Vasilij Ivanovic Zausaijlovin keräämään kokoelmaan (KM 5385:1–6523) kerätessään aineistoa väitöskirjaansa Venäjällä. Kokoelma ostettiinkin vuonna 1908 Helsinkiin. Tallgren piti erityisesti Zausaijlovin kokoelman kivikauden ja pronssikauden osuuksia edustavina tutkimuksen kannalta. Timo Salminen (2003, 27) on kuitenkin todennut, että kokoelman monien esineiden löytöpaikkojen tarkka paikallistaminen on mahdotonta ja näin ollen esineet ovat tutkimuksellisesti sekundaarista aineistoa. Sama pätee myös esimerkiksi ranskalaisen keräilijän ja amatööriarkeologi Henri-E. Millonin keräämään kokoelmaan, joka hankittiin Pariisin huutokaupasta vuonna 1923 (Déchelette 1913; KM 8248:1–105). Kokoelmiin on tehty myös runsaasti lahjoituksia ja toisinaan ne on saatettu ottaa vastaan silkasta arvonannosta lahjoittajaansa kohtaan (Koivunen 2015, 78).

Numeroituja, merkittyjä ja pakattuja

Vaiheet osana muita kokoelmia voi näkyä myös esimerkiksi suoraan esineessä, johon on kirjattu useita eri esinenumeroita päällekkäin tai esineen löytöpaikka. Numerointiin ja muiden tietojen kirjaamiseen suoraan esineeseen on käytetty myös erilaisia esineen pinnalle liimattavia lappuja, joihin on saatu kirjattua sen löytökonteksti.

Erään postinkantajan lahjoittama “verkonkives savialustoineen” pakattuna puiseen P. C. Rettig & co:n sikarilaatikkoon. Esine on lahjoitettu Kansallismuseolle vuonna 1936 (KM 10269). Kuva: Hanna Ellermaa.
Savukeaskit, sikarilaatikot ja tulitikkuaskit soveltuivat hyvin arkeologisten löytöjen pakkaukseen. Zachris Topelius (1885, 47) kirjoittaa ylioppilaselämää kuvaillessaan savukkeen tulleen vasta vuoden 1860-luvun tienoilla Venäjältä ja tarvinneen 10–15 vuotta päästäkseen valtaan. Tämän Moskovalaisen tupakkatehtaan savukeaskiin on pakattu Dragsfjärdistä vuonna 1886 hankittuja löytöjä (KM 2503A). Kuva: Hanna Ellermaa.
Keramiikkaa, joka on ”Löydetty 7.9.1887 Nurmeksen uudesta hautausmaasta” (KM 2573:7). Kuva: Hanna Ellermaa.

Nykyisin arkeologiset löydöt pakataan niitä varten teetettyihin laatikoihin ja esineestä riippuen pakkaamiseen käytetään myös esimerkiksi silkkipaperia, kuitukankaita ja solumuovia. Ennen hyödynnettiin saatavilla olevia materiaaleja kuten filmi- tai pilleripurkkeja, tulitikkuaskeja, savukerasioita ja sikarilaatikoita. Pehmikkeeksi käytettiin sanomalehtiä ja pumpulia.

Tutkittuja, hoidettuja ja konservoituja

Museoviraston arkeologiset kokoelmat ovat kovassa käytössä. Esimerkiksi vuosina 2019–2021 otettiin esille yhteensä 299 797 esinettä. Esineitä menee näyttelyihin, niitä tutkitaan ja niitä analysoidaan. Jotta esineet säilyisivät mahdollisimman hyvässä kunnossa, on niitä myös säilytettävä oikeissa olosuhteissa ja konservoitava. Arkeologisia maalöytöjä ryhdyttiin konservoimaan 1800-luvulla, jolloin monia esineitä puhdistettiin voimakkaasti. Tästä ovat hyvin tunnettuna esimerkkinä antiikin ajan klassiset veistokset, joista on poistettu viimeisetkin rippeet pinnalla olleista maalikerroksista. Samoin rauta- ja kupariseoksista valmistetuista esineistä poistettiin ulompi ruostunut kerros, jonka mukana lähti usein esineen alkuperäinen pinta. (Caple 2006, 218.) Kajoavien menetelmien myötä esineissä on myös esimerkiksi reikiä, ja niitä on myös kadonnut sekä tuhoutunut tieteellisen tutkimustoiminnan seurauksena. Esimerkiksi Janakkalasta vuonna 1864 löydetyistä kolmesta kupurasoljesta (KM 567) yksi on käytetty mitä ilmeisemmin analyysiin, kuten Muinaiskalupäiväkirjasta eli kokoelmien pääluettelosta ilmenee.

Työskentelyä Historiallisessa museossa 1890-luvun alussa. Vasemmalta: Mary Nielsen, Hjalmar Appelgren, A. O. Heikel ja Linda Elmgren. Kuvassa näkyy, kuinka Elmgren puhdistaa mekaanisesti rautakautista miekkaa. Kuva: Museovirasto.

Lopuksi

Tämän kirjoitelman esimerkit havainnollistavat kuinka kokoelmia on hoidettu, käytetty ja tutkittu ja millaisia, toisinaan dramaattisiakin, muutoksia on voinut tapahtua esineille osana museokokoelmia. Ne osoittavat kuitenkin myös kokoelmien merkityksen: kokoelmat eivät ole pelkästään säilyttämistä vaan myös käyttöä varten. Kuten Chris Caple (2006, 220) huomauttaa, nykyisin kokoelmissa olevat esineet ovat vain entisten itsensä varjoja ja ainoastaan huolellisella tutkimuksella saamme käsityksen niiden alkuperäisestä loistosta.

Museoesineet ja kokoelmat eivät kuitenkaan ole vain inhimillisen toiminnan passiivisia kohteita tai osattomia sivustakatsojia (Enqvist 2021, 11). Kuten myös arkistot, kokoelmat itsessään ovat hyvin moninaisia aktiivisia ja subjektiivisia toimijoita, jotka ovat sidoksissa ”paitsi omaan historiaansa ja kontekstiinsa, myös vallitsevan aikakauden ja yhteiskunnan vaatimuksiin” (Hupaniittu & Peltonen 2021, 7). Kokoelmien karttumiseen ovat vaikuttaneet kunkin aikakauden poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät ja siellä olevat esineet kertovat oman aikansa kulttuurisesta toiminnasta. Kokoelmat ovat aina enemmän tai vähemmän tietoisen keräilyprosessin sekä yksilöiden tekemien valintojen tulos. Arkeologiset kokoelmat ovat menneisyydestä kertovien objektien lisäksi kulttuuristen käytäntöjen muodostama kokonaisuus, jonka luonteen sekä kehitysvaiheiden ymmärtäminen on tärkeää myös arkeologisen tutkimuksen kannalta.

Hanna Ellermaa

Kirjoittaja opiskelee Helsingin yliopistossa arkeologiaa ja informaatiotutkimusta Tampereen yliopistossa.

Lähteet

Kirjallisuus

Caple, Chris 2006. Objects. Reluctant witnesses to the past. London, Routledge.

Déchelette, Joseph 1913. La Collection Millon.  Antiquités Préhistoriques et Gallo-Romaines. Paris, Librairie Paul Geuthner.

Enqvist, Johanna 2021. Esineestä esineisyyteen: Visio posthumanistisesta museosta. Suomen Museo – Finskt Museum. Vol 128, 10–28.

Hupaniittu, Outi & Peltonen, Ulla-Maija (toim.) 2021. Arkistot ja kulttuuriperintö. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koivunen, Leila 2015. Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma. Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1920-luvuilla. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Salminen, Timo 2003. Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Väitöskirja. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 110. Helsinki, Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Tallgren, A. M. 1916. Collection Zaoussaîlov au Musée historique de Finlande à Helsingfors. 1, Catalogue raisonné de la collection de l’âge du bronze. Helsingfors, Édité par la Commission des collections Antell.

Topelius, Zachris 1885. Pieniä kirjoitelmia. Porvoo, WSOY 1932.

Muut lähteet

Museoviraston tilinpäätökset vuosilta 2019–2021. https://www.kansallismuseo.fi/fi/kokoelmat/konservointitoiminta (haettu 9.1.2023

Riitta Pylkkänen – taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä

28/11/2022 /

Riitta Pylkkänen (1910–1982) oli taidehistorian tutkija, joka toimi uransa aikana useissa eri viroissa Muinaistieteellisessä toimikunnassa, sitä seuraavassa Museovirastossa ja Suomen kansallismuseossa. Vuodesta 1936 tutkimusta tehneen Pylkkäsen tieteellinen toiminta jatkui 1980-luvulle asti ja kohdistui useille eri esineellisen kulttuurihistorian alueille; pukujen ohella hän tutki myös muun muassa hopeaesineitä ja huonekaluja, perehtyen taidehistorian tutkimuskentällä epätyypillisempiin aiheisiin. Hän julkaisi myös tutkimuksia keskiajan alttarikaapeista sekä Lohjan ja Isonkyrön kirkoista.

Riitta Pylkkänen (Kilpi) keskellä vaalea hattu päässä opiskelutovereittensa kanssa Seurasaaressa, Sakari Pälsin johdattamana vuonna 1938. Mukana myös mm. C. F. Meinander ja Marta Hirn. Kuva: Historian kuvakokoelma / Museovirasto.

Pitkän ja ansiokkaan museoalan uran ohella Pylkkänen teki uraauurtavaa pukuhistoriallista tutkimusta. Torsten Edgren on kuvaillut Pylkkästä tinkimättömän perusteelliseksi tutkijaksi ja katsonut hänen kuuluvan peräti Euroopan huomattavimpien pukuhistorian tutkijoiden joukkoon. Pylkkäsen tutkimuksista useampi on myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisemia, joten yhdistyksen piirissä Pylkkänen on varmasti tuttu nimi.

Esittelen tässä kirjoituksessa Riitta Pylkkäsen pukuhistoriallista tutkimustyötä Helsingin yliopiston taidehistorian kandidaatintutkielmani pohjalta. Tutkielmallani olen halunnut nostaa esiin yhden kulttuuriperintöalojen uraauurtavista varhaisista naistutkijoista, joita oli 1900-luvun puolivälissä vielä melko vähän. Aineistonani ovat olleet Pylkkäsen 1500–1700-lukujen suomalaiseen pukuhistoriaan keskittyvät tutkimukset, joista merkittävin on hänen vuonna 1956 julkaistu väitöskirjansa Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, tuntemattoman naisen muotokuva. ”Helmimyssyineen, mustine kuviollisine samettipukuineen, jolle suuri valkoinen röyhelökaulus, hihansuiden hienot reticella-pitsit ja valkoinen esiliina muodostavat korostavan vastakohdan, muotokuva edustaa Pohjolan vallasnaisten n. 1590 suosimaa muotia”, kirjoittaa Pylkkänen (1956, s. 51). Kuva: Historialliset kokoelmat / Kansallismuseo.

Pylkkäsessä kiinnostavaa on se, että hän oli 1900-luvun taidehistorian kentällä poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen tutkija keskittyessään pukuhistoriaan. Pukeutuminen etenkin ajalta ennen 1900-lukua on Suomen taidehistorian kentällä varsin vähän tutkittu aihe.

Pukuhistorian uranuurtaja

Pukuhistoriallista tutkimusta tekivät Suomessa ensimmäisinä arkeologi Theodor Schvindt ja kansatieteen ensimmäinen professori U. T. Sirelius, jotka tutkivat 1900-luvun alussa kansanpukuja Kansallismuseon pukukokoelmien avulla. Ensimmäinen teos Suomen kansanpuvun historiasta ilmestyi Sireliuksen laatimana vuonna 1915. Pukeutumisen historian tutkimusta uudisti 1970-luvulla kansatieteilijä Bo Lönnqvist, joka tutki siirtymää kansanomaisesta muodinmukaiseen pukeutumiseen. Pylkkäsen pukuhistorialliset tutkimukset ovat varhaiselle pukuhistorialle hyvin tyypillistä perustutkimusta painottuessaan aineiston yksityiskohtaiseen kuvailuun. Väitöskirjaa seuranneissa tutkimuksissa Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720 (1970) ja Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla (1982) Pylkkänen käsittelee vaatteiden kuvailun rinnalla laajemmin myös pukeutumisen kytkeytymistä yhteiskunnan hierarkioihin ja rakenteisiin korostaen pukeutumista yhteiskunnallisen aseman merkkinä, joka olennaisesti liittyy valtaan.

Tutkimustyössä on erityisen vaikuttavaa sen haastavuus: Suomessa säilynyttä historiallista vaateaineistoa on hyvin vähän, joten tutkimus perustuu pitkälti kuva-aineiston ja asiakirjojen sekä ulkomaisen vertailumateriaalin hyödyntämiseen. Pylkkänen teki perusteellista tutkimustyötä pitkälti ennen tutkimattomasta aiheesta ja tuotti siten arvokasta kulttuurihistoriallista ja taidehistoriallista tietoa Suomesta 1500–1700-luvuilta. Hän kartoitti pukeutumisen tutkimukseen soveltuvia suomalaisaineistoja, kuten pukuluetteloja, perunkirjoja ja tilikirjoja, sekä loi merkittävää perustaa historiallisen pukeutumisen tutkimuksen myöhemmälle kehitykselle Suomessa.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, seinämaalaus Turun linnan portinvartijanhuoneesta, 1530-luku. Kuva: Elina Räsänen.

Pylkkänen oli yksi ensimmäisiä taidehistorian tutkijoita, joka kirjoitti väitöskirjan jostakin muusta kuin kuvataiteesta tai arkkitehtuurista. Hänen tutkimustyönsä voikin nähdä edustavan taidehistorian tutkimuksen kehitysvaihetta, jossa tutkimusaiheet vähitellen monipuolistuivat ja laajenivat kattamaan muun muassa erilaista arjen käyttöesineistöä. Tutkimustyönsä ansiosta Pylkkäsen voi nähdä uranuurtajana, joka avasi näkymiä Suomen historialliseen pukukulttuuriin ja sen tutkimiseen tuoden siten ainutlaatuisen työpanoksen sekä taidehistorian tieteenalalle että kulttuurin ja historian tutkimuksen kentälle ylipäätään.

Pukuhistoriallisia mietteitä ja mahdollisuuksia

Pylkkäsen tutkimukset ovat suomalaisen pukeutumisen tutkimuksen keskeisiä teoksia ja niihin viitataankin useimmissa myöhemmissä vanhempaa pukeutumisen historiaa käsittelevissä teoksissa. Suomen pukuhistoriassa on kuitenkin vielä valtavasti tutkittavaa, ja Pylkkäsen tutkimukset tarjoavat hyviä eväitä sekä varhaismodernin ajan että muidenkin aikakausien pukeutumisen tutkimiseen.

Pylkkäsen tutkimuksissaan tekemä pukeutumisen, tyylikehityksen ja vaatekappaleiden perusteellinen kartoitus aina kaavoja ja rakenteellisia ratkaisuja myöten tarjoaisi myös oivia mahdollisuuksia rekonstruktioiden tekemiseen. Rekonstruktiot ovat erityisen vaikuttava tapa havainnollistaa museoissa menneisyyden materiaalista kulttuuria ja tehdä näkyväksi sellaista esineistöä, josta on säilynyt vain fragmentteja tai teksti- ja kuva-aineistoa. Tutkijat Jenni Sahramaa ja Krista Wright (2021, 141) toteavatkin katsauksessaan Suomen Museossa että ”Muinaispuvut ovat vaikuttavia visualisointeja ja mielikuvanluojia, jotka voivat jäädä museokävijän mieleen jopa alkuperäislöytöjä voimakkaammin”. Suomessa erityisesti muinaispuvuista on tehty rekonstruktioita – myöhempien aikakausien pukujen rekonstruktiot eivät tietääkseni ole olleet yhtä paljon esillä taidehistorian, arkeologian tai museoalan kentällä, mutta tällaisen toteuttamiseen Pylkkäsen tekemä tutkimustyö tarjoaisi erinomaista tietoa ja materiaalia.

Sahramaan ja Wrightin mukaan kiinnostus muinaispukuja kohtaan on tänä päivänä suurta, ja niistä ollaan kiinnostuneita erityisesti historianelävöittäjien ja muiden historiaharrastajien keskuudessa. Vastaavanlaista kiinnostusta kohdistuu myös myöhempien aikakausien, kuten keskiajan, renessanssin ja 1700-luvun pukeutumista kohtaan. Sosiaalisen median alustoilla on suuri kansainvälinen pukuhistoriaharrastajien yhteisö, ja kiinnostus historiallisia pukuja ja niiden ompelua kohtaan on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Kysyntää pukeutumista koskevalle tutkimustiedolle ja siihen pohjautuville museonäyttelyille on siis varmasti.

Riitta Pylkkänen oli oman erityisalansa asiantuntija, ja hänen työpanoksensa on kiistattoman arvokas. Hänen tutkimuksiinsa perehtyessäni olen päätynyt haaveilemaan yhtäältä siitä, mitä kaikkea pukuhistorian alalla voisi Suomessa vielä tutkia, ja toisaalta myös siitä, miten olemassa olevaa tutkimusta voisi ja pitäisi nostaa esille museoissa. Pukeutumisen historia on kiehtova kulttuuriperinnön alue, jolla on intohimoiset harrastajat ja yhä enemmän erikoistuneita tutkijoita, ja se ansaitsisi ehdottomasti enemmän näkyvyyttä ja arvostusta sekä tieteen piirissä että museokentällä.

Wilma Fridman

Kirjoittaja on taidehistorian opiskelija Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Painamattomat lähteet

Helsingin yliopiston pääkirjasto (Hulib). Wilma Fridman, 2022. Riitta Pylkkänen – Taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä. Taidehistorian kandidaatintutkielma.

Kirjallisuus

Edgren, Torsten, 1983. Riitta Pylkkänen. Suomen Museo – Finskt Museum 90 (1983). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 137–139.

Pylkkänen, Riitta, 1956. Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 55. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Pylkkänen, Riitta, 1970. Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Helsinki: Weilin + Göös. Sahramaa, Jenni & Wright, Krista, 2021. Muinaispuvut museossa. Suomen Museo – Finskt Museum 128 (2021). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 139–145. https://journal.fi/suomenmuseo/article/view/112928

Turunen, Arja & Niiranen, Anna, 2019. Pukeutumisen muuttuvat merkitykset. Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle. Toim. Arja Turunen, Anna Niiranen & Laura Ekholm. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 11–49.

Tiellä jatkuvaan muutokseen, joka säilyttää

03/02/2022 /

Tieteelliset yhdistykset ja seurat kuulostavat monen korvaan vanhanaikaisilta. Kuulemamme mukaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen nimi antaa erityisen aikansa eläneen vaikutelman ja herättää usein jopa hilpeyttä seuran toimialaan vihkiytymättömissä.

Muikkareiden yli puolentoista vuosisadan ajalle ulottuvassa yhteisössä elää toki edelleen 1800-luvulla vaikuttaneiden hahmojen ja tieteenalojemme perintö. Juuri siihen kiinnittyen ajattelemme, että humanistisen tutkimuksen ja elämänasenteen vaaliminen on erityisen ajankohtaista, ehkä tähdellisempää kuin koskaan. Tarvitsemme kipeästi tutkimukseen perustuvia näkemyksiä menneisyydestä ja tulevaisuudesta, kulttuurista ja ihmisenä olemisesta. Tarvitsemme punnittua ja koeteltua tietoa monista syistä, myös ratkoaksemme kestämättömän elämäntapamme aiheuttamia, maapallon elämää uhkaavia kriisejä.

Ja mitä seuran nimeen tulee, niin usein vanhan nimen säilyttäminen on huomattavasti tyylikkäämpi ratkaisu kuin keksiä uusi; tästä lienee monilla muistissa lukuisia esimerkkejä. Muikkareiden ei tarvitse brändätä itselleen tarinaa.

Kuvattu Kontulan ja Vesalan alueella syksyllä 2021. Kyseessä oleva SMY ei kuitenkaan viittaa Suomen Muinaismuistoyhdistykseen. Kuvat: Liisa Kunnas-Pusa.
Kuvattu Kontulan ja Vesalan alueella syksyllä 2021. Kyseessä oleva SMY ei kuitenkaan viittaa Suomen Muinaismuistoyhdistykseen. Kuvat: Liisa Kunnas-Pusa.

Kirjoituksemme otsikko on lainattu vuonna 2019 menehtyneen runoilijan ja kääntäjän Leevi Lehdon esseekokoelmasta ”Suloinen kuulla tuo kuitenkin oisi”: Suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta ja vähän muustakin. Esseitä 2010–2017 (Ntamo, Helsinki, 2017, 67). Siinä Lehto kirjoittaa: ”kulttuuriamme luonnehtii taipumus paikallaan polkemisen aiheuttamaan tuhoamiseen; tehtävänä on löytää tie jatkuvaan muutokseen, joka säilyttää.” Vaikka asiayhteys on Lehdolla vähän toinen, huomio soveltuu mainiosti myös Muikkarien tarkoitusperiin.

Tieteellisillä yhdistyksillä on nykymaailmassa lukuisia merkityksellisiä tehtäviä, ja Muikkareilla niitä on vähintään neljä:

  1. Arvojen edistäminen. Muikkarien piirissä voi vaikuttaa siihen, että tutkitun tiedon, tutkivan asenteen ja kriittisen ajattelun merkitys vahvistuu yhteiskunnassa. Muikkarit ei tarjoa “huippu”-jargonia, huikeaa pöhinää, laskelmoitua poseerausta tai menestyjien hypetystä, vaan tietoa, joka toivottavasti lisää itseymmärrystämme ihmisinä, yhteisöjemme jäseninä ja kulttuuriemme edustajina. Tieteellisissä seuroissa pidetään nyt hengissä autonomisen, tutkimusta tutkimuksen vuoksi tekevän yhteisön eetosta, joka yliopistoissa on ahtaalla.
  1. Julkaisutoiminta. Humanistista tutkimusta ei ole helppo saada julki. Kaupalliset kustantamot haluavat ”jänniä naisia”, mutta tiedekirjoja karsastetaan ja markkinat ovat pienet. Jopa kulttuuri-instituutiot julkaisevat teoksia, joiden pääasiallinen tarkoitus on myydä ja viihdyttää, laadusta tinkien. Valtakunnan sanomalehti Helsingin Sanomat julkaisee tiedesivuillaan lähinnä luonnontieteinä eli niin sanottuina kovina tieteinä arvostamiaan asioita. Humanistinen tutkimus saa puolestaan edustaa ”kulttuuria” ja kilpailla Euroviisujen kanssa medianäkyvyydestä.

Muikkareilla on neljä painettua julkaisusarjaa: Iskos, Kansatieteellinen Arkisto, Suomen Museo–Finskt Museum ja Aikakauskirja (SMYA). Vaikka jokaisella on oma painotuksensa, voi niiden kaikkien katsoa julkaisevan uutta tutkimusta kulttuuriperinnöstä – myös kansalliskielillämme.  Suomen Museo–Finskt Museum on luettavissa avoimesti verkossa heti sen ilmestyttyä.

TSV:n hallinnoiman Julkaisufoorumin suunnittelupäällikön Janne Pölösen 18.8.2021 Twitterissä jakamasta taulukosta selviää, että vuosina 2015-2018 kotimaisten tiedekustantajien osuus oli 12 % suomalaisten yliopistojen vertaisarvioiduista julkaisuista, kaikki kielet ja julkaisutyypit mukaan lukien (97203 julkaisua). Taulukko osoittaa kotimaisen tiedekustantamisen merkityksen erityisesti humanistisilla aloilla. Toisesta Pölösen 19.8.2021 jakamasta taulukosta käy ilmi, että kotimaisten tiedekustantajien osuus yliopistojen vertaisarvioiduista julkaisuista vertautuu suurimpiin kaupallisiin kustantajiin, Springeriin ja Elsevieriin.

  1. Kollegiaalisuus. Yliopistot ovat muuttuneet ja monen akateemiset kotipesät on hävitetty. Toisille sellaisia ei koskaan muodostunutkaan, jos ei esimerkiksi ole ollut mahdollisuutta lunastaa itselleen uraa EU-rahoituksella. Arkeologia, kansatiede ja taidehistoria eli Muikkareiden historialliset tausta-alat kuuluvat niihin humanistisiin tieteenaloihin, joiden resursseja yliopistoissa ideologisista syistä jatkuvasti kutistetaan. Tieteellinen seura antaa mahdollisuuden tavata kollegoja, keskustella, ideoida, retkeillä ja pitää hauskaa. Tieteellisessä seurassa eri ikäiset ihmiset (myös akateemiselta iältään) sekä jo työelämän jättäneet ovat saman pöydän ääressä. Suurten yksinäisten auktoriteettien, poikkeusyksilöiden ja tieteellisten ”nerojen” aika on ohi, ja tilalle on nousemassa toivottavasti entistä tasa-arvoisempi, moniäänisempi ja -puolisempi yhteisö.
  1. Työelämä ja uranäkymät. Esitelmän pitäminen ja seuraaminen, vertaisarvioijana toimiminen, artikkelin julkaiseminen tai yhdistyksen hallinnollisessa toiminnassa mukana olo ovat kaikki toimia, joiden kautta voi kartuttaa osaamistaan, tutustua ihmisiin, saada ajatuksiaan julki ja kasvaa osana itseään suurempaa yhteisöä. Muikkareiden kevään 2022 luentosarjassa puhutaan tiloista, huoneista ja huonekaluista – ei kuitenkaan tuotesijoittelu-tyyliin tai influenssereiden malliin, vaan tutkittuun tietoon pohjaten.

Muikkari-blogi on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen uusi avaus, joka omalta osaltaan toteuttaa edellä mainittuja tehtäviä. Tulevana vuonna erityinen kohderyhmämme ovat opiskelijat tai vastavalmistuneet kaikilla niin kutsutuilla kulttuuriperintöaloilla: tervetuloa kirjoittamaan ja lukemaan blogiamme! Ja ennen kaikkea, lämpimästi tervetuloa myös Muinaismuistoyhdistyksen jäseneksi, ilman jäseniämme mikään edellä listattu ei toteudu.

Elina Räsänen

Johanna Enqvist

Kirjoittajat ovat Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja. Dosentti Elina Räsänen toimii Helsingin yliopistossa taidehistorian yliopistonlehtorina ja johtaa parhaillaan Kuvakalske-tutkimushanketta. FT Johanna Enqvist työskentelee tutkijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS), Suomen Akatemian rahoittamassa konsortiohankkeessa Kirjeenvaihdon kulttuurit | Constellations of Correspondence (CoCo) ja opettaa Helsingin yliopistossa kulttuuriperinnön tutkimusta.

Blogi käynnistyy!

25/10/2021 /

Pari vuotta sitten Suomen Muinaismuistoyhdistyksen johtokunnassa syntyi ajatus blogista, joka tarjoaisi sekä väylän esitellä yhdistyksen toimintaa että tilaisuuden kulttuuriperinnöstä kiinnostuneille esitellä sulkakynänsä terävyyttä. Nyt uusien verkkosivujen myötä ajatus on muuttumassa todeksi. Muikkari-blogin nimi juontuu ensisijaisesti yhdistyksen lempinimestä, mutta yhtä lailla “muikkari” voi olla myös kouluvuosilta tuttu muistutus. Muistutus kulttuuriperinnön tärkeydestä, sitä kohtaavista haasteista tai sen tarjoamista mahdollisuuksista.

Muikkarin tarkoituksena on olla tiedotuskanava, jossa sana on vapaa mutta pakollinen. Tästä syystä emme myöskään halua juuttua liikaa sanamääriin tai aiheisiin. Blogissa julkaistaan niin puheenvuoroja, näyttely- ja kirja-arvioita kuin opinnäytteisiin pohjautuvia lyhyitä artikkeleitakin. Mikäli olet kiinnostunut julkaisemaan blogissa, ota rohkeasti yhteyttä viestintäkoordinaattori Suvi Toivaseen, suvi.toivanen(at)helsinki.fi.

© 2023 Suomen muinaismuistoyhdistys

Theme by Anders Noren — Up ↑