Vuonna 1871 organisoitiin Suomen Muinaismuistoyhdityksessä ensimmäinen ns. taidehistoriallisista retkikunnista, joiden tavoitteena oli rekisteröidä taiteellisesti ja taidehistoriallisesti arvokasta ja mielenkiintoista aineistoa. Taidehistoriallisia retkikuntia järjestettiin 1871–1901 kaikkiaan kahdeksan, ja ne liikkuivat Varsinais-Suomessa, läntisellä Uudellamaalla, Ahvenanmaalla, Satakunnassa, Hämeessä, Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Kainuussa. Useimpien retkikuntien johtajana oli maisteri Emil Nervander ja retkikuntiin kuului piirtäjinä nuoria taiteilijoita ja arkkitehtejä, joista useat myöhemmin nauttivat suurtakin arvonantoa.
Retkikuntien työn tuloksena syntyi yhteensä yli 3000 piirrosta, akvarellia ja mittauspiirrosta sekä valokuvaa, joita säilytetään Kansallismuseossa. Aineisto käsittää kirkkojen, linnanraunioiden, kartanoiden ja kansanomaisten rakennusten ohella kylämaisemia ja esinekuvia. Mukana on myös joitakin esihistoriallisia löytöjä. Viimeisten retkikuntien aikana valokuvaus kohteiden dokumentoinnissa syrjäytti piirtämisen, ja kahdeksannen retkikunnan aikana käytettiin pääasiallisesti kameraa.
Muinaistieteellisen toimikunnan perustamisen jälkeen yhdistyksen tärkeimmiksi toimintamuodoiksi jäivät alan tieteellinen julkaisutoiminta ja valistustoiminta. Retket ja niillä kerätty aineisto valoivat kuitenkin perustan Suomen taiteen tutkimukselle. Aineisto on monelta osin korvaamatonta. Retkikunta tallensi esimerkiksi Saloisten vanhan kirkon runsaat maalauskoristelut jälkipolville. Keskiajalta säilynyt puukirkko tuhoutui tulipalossa 1930.
Taidehistoriallisten retkikuntien vaiheita on tutkinut dosentti Leena Valkeapää, jonka julkaisu “Saman taiteen lapset” (SMYA124) on ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus retkistä. Kirja kuvaa karuja olosuhteita, joissa tiedettä 1800-luvulla tehtiin. Suomen kehittyvää kulttuurielämää valottava teos vie myös kotimaisen taideteollisuuden juurille ja pohtii, miten keskiajan taide nousi Suomessa nykyiseen arvoonsa.
Recent Comments