FINSKA FORNMINNESFÖRENINGEN

Category: Uncategorized

Hätähuuto etnologian puolesta

”Tämä [etnologia] on uusi nimi vanhalle asialle. Sillä ymmärretään tiedettä, joka käsittelee kansojen uskontoa, yhteiskuntaoloja, tapoja ja käytänteitä, elintapoja, asumuksia, sanalla sanoen: kaikkea sitä, mikä kuuluu niiden sisäiseen ja ulkoiseen elämään.” Näin määritteli etnologiaa Mathias Aleksanteri Castrén ensimmäisenä Suomessa vuonna 1851.

Nyt etnologian tutkimus keskittyy jokapäiväiseen arkeen, yhteiskunnan monimuotoisia ilmiöihin ja niiden muutoksiin. Tutkimuskohteina ovat paikalliset yhteisöt niin Suomessa kuin muualla Euroopassa monikulttuurisuuden ja vähemmistöjen näkökulmasta. Etnografinen kenttätyö on kunniassa unohtamatta
museokokoelmien ja erilaisten arkistoaineistojen tarjoamaa tietoa. Kiinnostusta alaan on jatkuvasti, graduopiskelijoita ja väitöskirjatutkijoita riittää. Turun yliopistossa opetuksesta vastaavat professori ja yliopisto-opettaja. Professori on alan asiantuntija, joka linjaa tutkimusta ja perusopetusta sekä vastaa tutkijakoulutuksesta.

Turun yliopiston etnologian oppiaine on aina professuurin perustamisesta lähtien (1960) seurannut kulttuurien muutoksia ja uusiutunut ottamalla käyttöön alan metodeja ja laajentamalla kentän merkitystä Suomesta Eurooppaan. Professori Ilmar Talven ansiota oli talonpoikaisyhteisön tutkimuksen ohella keskittyminen myös urbaanielämän vaiheisiin. Verkostoituminen oli tärkeää jo 1980-luvulla, jolloin muualla ei vielä otettu tätä näkökulmaa käyttöön. Sain olla mukana, kun luotiin Suomen ja Unkarin etnologian tutkijoiden välinen systemaattinen verkosto, joka sittemmin laajeni koskemaan myös Viroa, Saksaa ja Sveitsiä. Kaupunkitutkimusta tehtiin jo 1990-luvulla professori Matti Räsäsen ohjaamana
yhdessä venäläisten ja virolaisten tutkijoiden kanssa. Kenttä laajeni 2000-luvulla, kun tutkimuskohteeksi tuli muun muassa marilainen kylä Venäjällä.

Turun yliopiston etnologian oppiaine on toiminut yhteistyössä kansallisissa ja kansainvälisissä hankkeissa. Turun yliopiston etnologian oppiaine on saanut kiitettävästi huomiota ja lisäksi huomattavaa rahoitusta eri kulttuurisäätiöiltä ja Turun kaupungilta. Oppiaine on tuottanut julkaisuja, joita hyödynnetään etnologian opetuksessa Turun lisäksi myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Oulussa.

Etnologia on aina ollut yhteiskunnallisesti merkittävä tieteenala eikä se polje paikallaan, vaan ottaa käyttöön uusia menetelmiä tutkiakseen ajalle ominaisia ilmiöitä, ihmisiä eri yhteisöissä, olkoon kyseessä maahanmuuttajia Suomessa tai vähemmistöjä eri puolilla Eurooppaa.

Etnologia (kansatiede) ei ole folkloristiikkaa eikä folkloristiikka ole etnologia. Molemmat tieteenalat ovat itsenäisiä, vaikka molempien tutkimuskohteena on inhimillinen kulttuuri. Aineeton ja aineellinen kulttuuri kietoutuvat toisiinsa molemmissa oppiaineissa. Yhteistyötä etnologian oppiaine tekee folkloristiikan ja
uskontotieteen oppiaineiden kanssa, kuitenkin eri alojen vastuuhenkilöt soveltavat oman alansa erikoisosaamista.

Etnologian oppiaine tarvitsee edelleen oppiainetta luotsaavaa professoria!

Helsingin ja Turun yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen dosenttina ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen, Suomalais-Ugrilaisen Seuran ja Ethnos ry:n jäsenenä olen syvästi huolestunut etnologian tulevaisuuden näkymistä.

Helsingissä, 22.1.2023

Ildikó Lehtinen

dosentti

Kokoelmien kulttuurihistoriaa – Arkeologiset löydöt museo-objekteina

Arkeologiset kenttätyöt ovat merkittävässä roolissa alan tutkimuksen lähdemateriaalin hankinnassa. Toiminnasta syntynyt informaatio talletetaan raportteina ja luetteloina digitaalisiin tietokantoihin ja löydetyt esineet puhdistetaan, luetteloidaan, numeroidaan ja järjestetään laatikoihin. Löydöt liitetään lopuksi Museoviraston arkeologisiin kokoelmiin ja ne sijoitetaan numerojärjestyksessä muiden samanlaisten laatikoiden yhteyteen. Näin löydöistä tehdään saavutettavia eri käyttäjille, kuten tutkijoille, opiskelijoille ja museonäyttelyiden suunnittelijoille. Kokoelmiin talletetuilla löydöillä alkaa uusi vaihe niiden elämänkaaressa museo-objekteina, fyysisinä, lajiteltuina ja tyypiteltyinä todisteina menneisyyden ihmisten toiminnasta. Arkeologisen aineiston keräämisellä on pitkä historia ja esimerkiksi Museoviraston arkeologisissa kokoelmissa on esineitä, jotka ovat peräisin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston museosta 1800-luvulta.

Kerättyjä, ostettuja ja lahjoitettuja

Arkeologisten kokoelmien esineet paljastavat lähempää tarkasteltuna vaiheitaan osana kokoelmia. Museoviraston arkeologisissa esinekokoelmissa on myös yksityisten keräilijöiden muodostamia kokonaisuuksia tai niiden osia, jotka on hankittu julkisiin kokoelmiin. Usein hankintoja on perusteltu niiden tieteellisellä merkityksellä. Esimerkiksi A. M. Tallgren tutustui vuonna 1908 kazanilaisen kauppiaan Vasilij Ivanovic Zausaijlovin keräämään kokoelmaan (KM 5385:1–6523) kerätessään aineistoa väitöskirjaansa Venäjällä. Kokoelma ostettiinkin vuonna 1908 Helsinkiin. Tallgren piti erityisesti Zausaijlovin kokoelman kivikauden ja pronssikauden osuuksia edustavina tutkimuksen kannalta. Timo Salminen (2003, 27) on kuitenkin todennut, että kokoelman monien esineiden löytöpaikkojen tarkka paikallistaminen on mahdotonta ja näin ollen esineet ovat tutkimuksellisesti sekundaarista aineistoa. Sama pätee myös esimerkiksi ranskalaisen keräilijän ja amatööriarkeologi Henri-E. Millonin keräämään kokoelmaan, joka hankittiin Pariisin huutokaupasta vuonna 1923 (Déchelette 1913; KM 8248:1–105). Kokoelmiin on tehty myös runsaasti lahjoituksia ja toisinaan ne on saatettu ottaa vastaan silkasta arvonannosta lahjoittajaansa kohtaan (Koivunen 2015, 78).

Numeroituja, merkittyjä ja pakattuja

Vaiheet osana muita kokoelmia voi näkyä myös esimerkiksi suoraan esineessä, johon on kirjattu useita eri esinenumeroita päällekkäin tai esineen löytöpaikka. Numerointiin ja muiden tietojen kirjaamiseen suoraan esineeseen on käytetty myös erilaisia esineen pinnalle liimattavia lappuja, joihin on saatu kirjattua sen löytökonteksti.

Kuvassa vuonna 1886 kerättyjä kivikauden esineitä Venäjän Karjalasta (KM 2512). Kuva: Hanna Ellermaa.
Keramiikkaa, joka on ”Löydetty 7.9.1887 Nurmeksen uudesta hautausmaasta” (KM 2573:7). Kuva: Hanna Ellermaa.

Nykyisin arkeologiset löydöt pakataan niitä varten teetettyihin laatikoihin ja esineestä riippuen pakkaamiseen käytetään myös esimerkiksi silkkipaperia, kuitukankaita ja solumuovia. Ennen hyödynnettiin saatavilla olevia materiaaleja kuten filmi- tai pilleripurkkeja, tulitikkuaskeja, savukerasioita ja sikarilaatikoita. Pehmikkeeksi käytettiin sanomalehtiä ja pumpulia.

Erään postinkantajan lahjoittama “verkonkives savialustoineen” pakattuna puiseen P. C. Rettig & co:n sikarilaatikkoon. Esine on lahjoitettu Kansallismuseolle vuonna 1936 (KM 10269). Kuva: Hanna Ellermaa.
Savukeaskit, sikarilaatikot ja tulitikkuaskit soveltuivat hyvin arkeologisten löytöjen pakkaukseen. Zachris Topelius (1885, 47) kirjoittaa ylioppilaselämää kuvaillessaan savukkeen tulleen vasta vuoden 1860-luvun tienoilla Venäjältä ja tarvinneen 10–15 vuotta päästäkseen valtaan. Tämän Moskovalaisen tupakkatehtaan savukeaskiin on pakattu Dragsfjärdistä vuonna 1886 hankittuja löytöjä (KM 2503A). Kuva: Hanna Ellermaa.

Tutkittuja, hoidettuja ja konservoituja

Museoviraston arkeologiset kokoelmat ovat kovassa käytössä. Esimerkiksi vuosina 2019–2021 otettiin esille yhteensä 299 797 esinettä. Esineitä menee näyttelyihin, niitä tutkitaan ja niitä analysoidaan. Jotta esineet säilyisivät mahdollisimman hyvässä kunnossa, on niitä myös säilytettävä oikeissa olosuhteissa ja konservoitava. Arkeologisia maalöytöjä ryhdyttiin konservoimaan 1800-luvulla, jolloin monia esineitä puhdistettiin voimakkaasti. Tästä ovat hyvin tunnettuna esimerkkinä antiikin ajan klassiset veistokset, joista on poistettu viimeisetkin rippeet pinnalla olleista maalikerroksista. Samoin rauta- ja kupariseoksista valmistetuista esineistä poistettiin ulompi ruostunut kerros, jonka mukana lähti usein esineen alkuperäinen pinta. (Caple 2006, 218.) Kajoavien menetelmien myötä esineissä on myös esimerkiksi reikiä, ja niitä on myös kadonnut sekä tuhoutunut tieteellisen tutkimustoiminnan seurauksena. Esimerkiksi Janakkalasta vuonna 1864 löydetyistä kolmesta kupurasoljesta (KM 567) yksi on käytetty mitä ilmeisemmin analyysiin, kuten Muinaiskalupäiväkirjasta eli kokoelmien pääluettelosta ilmenee.

Työskentelyä Historiallisessa museossa 1890-luvun alussa. Vasemmalta: Mary Nielsen, Hjalmar Appelgren, A. O. Heikel ja Linda Elmgren. Kuvassa näkyy, kuinka Elmgren puhdistaa mekaanisesti rautakautista miekkaa. Kuva: Museovirasto.

Lopuksi

Tämän kirjoitelman esimerkit havainnollistavat kuinka kokoelmia on hoidettu, käytetty ja tutkittu ja millaisia, toisinaan dramaattisiakin, muutoksia on voinut tapahtua esineille osana museokokoelmia. Ne osoittavat kuitenkin myös kokoelmien merkityksen: kokoelmat eivät ole pelkästään säilyttämistä vaan myös käyttöä varten. Kuten Chris Caple (2006, 220) huomauttaa, nykyisin kokoelmissa olevat esineet ovat vain entisten itsensä varjoja ja ainoastaan huolellisella tutkimuksella saamme käsityksen niiden alkuperäisestä loistosta.

Museoesineet ja kokoelmat eivät kuitenkaan ole vain inhimillisen toiminnan passiivisia kohteita tai osattomia sivustakatsojia (Enqvist 2021, 11). Kuten myös arkistot, kokoelmat itsessään ovat hyvin moninaisia aktiivisia ja subjektiivisia toimijoita, jotka ovat sidoksissa ”paitsi omaan historiaansa ja kontekstiinsa, myös vallitsevan aikakauden ja yhteiskunnan vaatimuksiin” (Hupaniittu & Peltonen 2021, 7). Kokoelmien karttumiseen ovat vaikuttaneet kunkin aikakauden poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät ja siellä olevat esineet kertovat oman aikansa kulttuurisesta toiminnasta. Kokoelmat ovat aina enemmän tai vähemmän tietoisen keräilyprosessin sekä yksilöiden tekemien valintojen tulos. Arkeologiset kokoelmat ovat menneisyydestä kertovien objektien lisäksi kulttuuristen käytäntöjen muodostama kokonaisuus, jonka luonteen sekä kehitysvaiheiden ymmärtäminen on tärkeää myös arkeologisen tutkimuksen kannalta.

Hanna Ellermaa

Kirjoittaja opiskelee Helsingin yliopistossa arkeologiaa ja informaatiotutkimusta Tampereen yliopistossa.

Lähteet

Kirjallisuus

Caple, Chris 2006. Objects. Reluctant witnesses to the past. London, Routledge.

Déchelette, Joseph 1913. La Collection Millon.  Antiquités Préhistoriques et Gallo-Romaines. Paris, Librairie Paul Geuthner.

Enqvist, Johanna 2021. Esineestä esineisyyteen: Visio posthumanistisesta museosta. Suomen Museo – Finskt Museum. Vol 128, 10–28.

Hupaniittu, Outi & Peltonen, Ulla-Maija (toim.) 2021. Arkistot ja kulttuuriperintö. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koivunen, Leila 2015. Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma. Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1920-luvuilla. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Salminen, Timo 2003. Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Väitöskirja. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 110. Helsinki, Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Tallgren, A. M. 1916. Collection Zaoussaîlov au Musée historique de Finlande à Helsingfors. 1, Catalogue raisonné de la collection de l’âge du bronze. Helsingfors, Édité par la Commission des collections Antell.

Topelius, Zachris 1885. Pieniä kirjoitelmia. Porvoo, WSOY 1932.

Muut lähteet

Museoviraston tilinpäätökset vuosilta 2019–2021. https://www.kansallismuseo.fi/fi/kokoelmat/konservointitoiminta (haettu 9.1.2023

Riitta Pylkkänen – taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä

Riitta Pylkkänen (1910–1982) oli taidehistorian tutkija, joka toimi uransa aikana useissa eri viroissa Muinaistieteellisessä toimikunnassa, sitä seuraavassa Museovirastossa ja Suomen kansallismuseossa. Vuodesta 1936 tutkimusta tehneen Pylkkäsen tieteellinen toiminta jatkui 1980-luvulle asti ja kohdistui useille eri esineellisen kulttuurihistorian alueille; pukujen ohella hän tutki myös muun muassa hopeaesineitä ja huonekaluja, perehtyen taidehistorian tutkimuskentällä epätyypillisempiin aiheisiin. Hän julkaisi myös tutkimuksia keskiajan alttarikaapeista sekä Lohjan ja Isonkyrön kirkoista.

Riitta Pylkkänen (Kilpi) keskellä vaalea hattu päässä opiskelutovereittensa kanssa Seurasaaressa, Sakari Pälsin johdattamana vuonna 1938. Mukana myös mm. C. F. Meinander ja Marta Hirn. Kuva: Historian kuvakokoelma / Museovirasto.

Pitkän ja ansiokkaan museoalan uran ohella Pylkkänen teki uraauurtavaa pukuhistoriallista tutkimusta. Torsten Edgren on kuvaillut Pylkkästä tinkimättömän perusteelliseksi tutkijaksi ja katsonut hänen kuuluvan peräti Euroopan huomattavimpien pukuhistorian tutkijoiden joukkoon. Pylkkäsen tutkimuksista useampi on myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisemia, joten yhdistyksen piirissä Pylkkänen on varmasti tuttu nimi.

Esittelen tässä kirjoituksessa Riitta Pylkkäsen pukuhistoriallista tutkimustyötä Helsingin yliopiston taidehistorian kandidaatintutkielmani pohjalta. Tutkielmallani olen halunnut nostaa esiin yhden kulttuuriperintöalojen uraauurtavista varhaisista naistutkijoista, joita oli 1900-luvun puolivälissä vielä melko vähän. Aineistonani ovat olleet Pylkkäsen 1500–1700-lukujen suomalaiseen pukuhistoriaan keskittyvät tutkimukset, joista merkittävin on hänen vuonna 1956 julkaistu väitöskirjansa Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, tuntemattoman naisen muotokuva. ”Helmimyssyineen, mustine kuviollisine samettipukuineen, jolle suuri valkoinen röyhelökaulus, hihansuiden hienot reticella-pitsit ja valkoinen esiliina muodostavat korostavan vastakohdan, muotokuva edustaa Pohjolan vallasnaisten n. 1590 suosimaa muotia”, kirjoittaa Pylkkänen (1956, s. 51). Kuva: Historialliset kokoelmat / Kansallismuseo.

Pylkkäsessä kiinnostavaa on se, että hän oli 1900-luvun taidehistorian kentällä poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen tutkija keskittyessään pukuhistoriaan. Pukeutuminen etenkin ajalta ennen 1900-lukua on Suomen taidehistorian kentällä varsin vähän tutkittu aihe.

Pukuhistorian uranuurtaja

Pukuhistoriallista tutkimusta tekivät Suomessa ensimmäisinä arkeologi Theodor Schvindt ja kansatieteen ensimmäinen professori U. T. Sirelius, jotka tutkivat 1900-luvun alussa kansanpukuja Kansallismuseon pukukokoelmien avulla. Ensimmäinen teos Suomen kansanpuvun historiasta ilmestyi Sireliuksen laatimana vuonna 1915. Pukeutumisen historian tutkimusta uudisti 1970-luvulla kansatieteilijä Bo Lönnqvist, joka tutki siirtymää kansanomaisesta muodinmukaiseen pukeutumiseen. Pylkkäsen pukuhistorialliset tutkimukset ovat varhaiselle pukuhistorialle hyvin tyypillistä perustutkimusta painottuessaan aineiston yksityiskohtaiseen kuvailuun. Väitöskirjaa seuranneissa tutkimuksissa Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720 (1970) ja Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla (1982) Pylkkänen käsittelee vaatteiden kuvailun rinnalla laajemmin myös pukeutumisen kytkeytymistä yhteiskunnan hierarkioihin ja rakenteisiin korostaen pukeutumista yhteiskunnallisen aseman merkkinä, joka olennaisesti liittyy valtaan.

Tutkimustyössä on erityisen vaikuttavaa sen haastavuus: Suomessa säilynyttä historiallista vaateaineistoa on hyvin vähän, joten tutkimus perustuu pitkälti kuva-aineiston ja asiakirjojen sekä ulkomaisen vertailumateriaalin hyödyntämiseen. Pylkkänen teki perusteellista tutkimustyötä pitkälti ennen tutkimattomasta aiheesta ja tuotti siten arvokasta kulttuurihistoriallista ja taidehistoriallista tietoa Suomesta 1500–1700-luvuilta. Hän kartoitti pukeutumisen tutkimukseen soveltuvia suomalaisaineistoja, kuten pukuluetteloja, perunkirjoja ja tilikirjoja, sekä loi merkittävää perustaa historiallisen pukeutumisen tutkimuksen myöhemmälle kehitykselle Suomessa.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, seinämaalaus Turun linnan portinvartijanhuoneesta, 1530-luku. Kuva: Elina Räsänen.

Pylkkänen oli yksi ensimmäisiä taidehistorian tutkijoita, joka kirjoitti väitöskirjan jostakin muusta kuin kuvataiteesta tai arkkitehtuurista. Hänen tutkimustyönsä voikin nähdä edustavan taidehistorian tutkimuksen kehitysvaihetta, jossa tutkimusaiheet vähitellen monipuolistuivat ja laajenivat kattamaan muun muassa erilaista arjen käyttöesineistöä. Tutkimustyönsä ansiosta Pylkkäsen voi nähdä uranuurtajana, joka avasi näkymiä Suomen historialliseen pukukulttuuriin ja sen tutkimiseen tuoden siten ainutlaatuisen työpanoksen sekä taidehistorian tieteenalalle että kulttuurin ja historian tutkimuksen kentälle ylipäätään.

Pukuhistoriallisia mietteitä ja mahdollisuuksia

Pylkkäsen tutkimukset ovat suomalaisen pukeutumisen tutkimuksen keskeisiä teoksia ja niihin viitataankin useimmissa myöhemmissä vanhempaa pukeutumisen historiaa käsittelevissä teoksissa. Suomen pukuhistoriassa on kuitenkin vielä valtavasti tutkittavaa, ja Pylkkäsen tutkimukset tarjoavat hyviä eväitä sekä varhaismodernin ajan että muidenkin aikakausien pukeutumisen tutkimiseen.

Pylkkäsen tutkimuksissaan tekemä pukeutumisen, tyylikehityksen ja vaatekappaleiden perusteellinen kartoitus aina kaavoja ja rakenteellisia ratkaisuja myöten tarjoaisi myös oivia mahdollisuuksia rekonstruktioiden tekemiseen. Rekonstruktiot ovat erityisen vaikuttava tapa havainnollistaa museoissa menneisyyden materiaalista kulttuuria ja tehdä näkyväksi sellaista esineistöä, josta on säilynyt vain fragmentteja tai teksti- ja kuva-aineistoa. Tutkijat Jenni Sahramaa ja Krista Wright (2021, 141) toteavatkin katsauksessaan Suomen Museossa että ”Muinaispuvut ovat vaikuttavia visualisointeja ja mielikuvanluojia, jotka voivat jäädä museokävijän mieleen jopa alkuperäislöytöjä voimakkaammin”. Suomessa erityisesti muinaispuvuista on tehty rekonstruktioita – myöhempien aikakausien pukujen rekonstruktiot eivät tietääkseni ole olleet yhtä paljon esillä taidehistorian, arkeologian tai museoalan kentällä, mutta tällaisen toteuttamiseen Pylkkäsen tekemä tutkimustyö tarjoaisi erinomaista tietoa ja materiaalia.

Sahramaan ja Wrightin mukaan kiinnostus muinaispukuja kohtaan on tänä päivänä suurta, ja niistä ollaan kiinnostuneita erityisesti historianelävöittäjien ja muiden historiaharrastajien keskuudessa. Vastaavanlaista kiinnostusta kohdistuu myös myöhempien aikakausien, kuten keskiajan, renessanssin ja 1700-luvun pukeutumista kohtaan. Sosiaalisen median alustoilla on suuri kansainvälinen pukuhistoriaharrastajien yhteisö, ja kiinnostus historiallisia pukuja ja niiden ompelua kohtaan on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Kysyntää pukeutumista koskevalle tutkimustiedolle ja siihen pohjautuville museonäyttelyille on siis varmasti.

Riitta Pylkkänen oli oman erityisalansa asiantuntija, ja hänen työpanoksensa on kiistattoman arvokas. Hänen tutkimuksiinsa perehtyessäni olen päätynyt haaveilemaan yhtäältä siitä, mitä kaikkea pukuhistorian alalla voisi Suomessa vielä tutkia, ja toisaalta myös siitä, miten olemassa olevaa tutkimusta voisi ja pitäisi nostaa esille museoissa. Pukeutumisen historia on kiehtova kulttuuriperinnön alue, jolla on intohimoiset harrastajat ja yhä enemmän erikoistuneita tutkijoita, ja se ansaitsisi ehdottomasti enemmän näkyvyyttä ja arvostusta sekä tieteen piirissä että museokentällä.

Wilma Fridman

Kirjoittaja on taidehistorian opiskelija Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Painamattomat lähteet

Helsingin yliopiston pääkirjasto (Hulib). Wilma Fridman, 2022. Riitta Pylkkänen – Taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä. Taidehistorian kandidaatintutkielma.

Kirjallisuus

Edgren, Torsten, 1983. Riitta Pylkkänen. Suomen Museo – Finskt Museum 90 (1983). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 137–139.

Pylkkänen, Riitta, 1956. Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 55. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Pylkkänen, Riitta, 1970. Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Helsinki: Weilin + Göös. Sahramaa, Jenni & Wright, Krista, 2021. Muinaispuvut museossa. Suomen Museo – Finskt Museum 128 (2021). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 139–145. https://journal.fi/suomenmuseo/article/view/112928

Turunen, Arja & Niiranen, Anna, 2019. Pukeutumisen muuttuvat merkitykset. Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle. Toim. Arja Turunen, Anna Niiranen & Laura Ekholm. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 11–49.

Tiellä jatkuvaan muutokseen, joka säilyttää

Tieteelliset yhdistykset ja seurat kuulostavat monen korvaan vanhanaikaisilta. Kuulemamme mukaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen nimi antaa erityisen aikansa eläneen vaikutelman ja herättää usein jopa hilpeyttä seuran toimialaan vihkiytymättömissä.

Muikkareiden yli puolentoista vuosisadan ajalle ulottuvassa yhteisössä elää toki edelleen 1800-luvulla vaikuttaneiden hahmojen ja tieteenalojemme perintö. Juuri siihen kiinnittyen ajattelemme, että humanistisen tutkimuksen ja elämänasenteen vaaliminen on erityisen ajankohtaista, ehkä tähdellisempää kuin koskaan. Tarvitsemme kipeästi tutkimukseen perustuvia näkemyksiä menneisyydestä ja tulevaisuudesta, kulttuurista ja ihmisenä olemisesta. Tarvitsemme punnittua ja koeteltua tietoa monista syistä, myös ratkoaksemme kestämättömän elämäntapamme aiheuttamia, maapallon elämää uhkaavia kriisejä.

Ja mitä seuran nimeen tulee, niin usein vanhan nimen säilyttäminen on huomattavasti tyylikkäämpi ratkaisu kuin keksiä uusi; tästä lienee monilla muistissa lukuisia esimerkkejä. Muikkareiden ei tarvitse brändätä itselleen tarinaa.

Kirjoituksemme otsikko on lainattu vuonna 2019 menehtyneen runoilijan ja kääntäjän Leevi Lehdon esseekokoelmasta ”Suloinen kuulla tuo kuitenkin oisi”: Suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta ja vähän muustakin. Esseitä 2010–2017 (Ntamo, Helsinki, 2017, 67). Siinä Lehto kirjoittaa: ”kulttuuriamme luonnehtii taipumus paikallaan polkemisen aiheuttamaan tuhoamiseen; tehtävänä on löytää tie jatkuvaan muutokseen, joka säilyttää.” Vaikka asiayhteys on Lehdolla vähän toinen, huomio soveltuu mainiosti myös Muikkarien tarkoitusperiin.

Tieteellisillä yhdistyksillä on nykymaailmassa lukuisia merkityksellisiä tehtäviä, ja Muikkareilla niitä on vähintään neljä:

  1. Arvojen edistäminen. Muikkarien piirissä voi vaikuttaa siihen, että tutkitun tiedon, tutkivan asenteen ja kriittisen ajattelun merkitys vahvistuu yhteiskunnassa. Muikkarit ei tarjoa “huippu”-jargonia, huikeaa pöhinää, laskelmoitua poseerausta tai menestyjien hypetystä, vaan tietoa, joka toivottavasti lisää itseymmärrystämme ihmisinä, yhteisöjemme jäseninä ja kulttuuriemme edustajina. Tieteellisissä seuroissa pidetään nyt hengissä autonomisen, tutkimusta tutkimuksen vuoksi tekevän yhteisön eetosta, joka yliopistoissa on ahtaalla.
  1. Julkaisutoiminta. Humanistista tutkimusta ei ole helppo saada julki. Kaupalliset kustantamot haluavat ”jänniä naisia”, mutta tiedekirjoja karsastetaan ja markkinat ovat pienet. Jopa kulttuuri-instituutiot julkaisevat teoksia, joiden pääasiallinen tarkoitus on myydä ja viihdyttää, laadusta tinkien. Valtakunnan sanomalehti Helsingin Sanomat julkaisee tiedesivuillaan lähinnä luonnontieteinä eli niin sanottuina kovina tieteinä arvostamiaan asioita. Humanistinen tutkimus saa puolestaan edustaa ”kulttuuria” ja kilpailla Euroviisujen kanssa medianäkyvyydestä.

Muikkareilla on neljä painettua julkaisusarjaa: Iskos, Kansatieteellinen Arkisto, Suomen Museo–Finskt Museum ja Aikakauskirja (SMYA). Vaikka jokaisella on oma painotuksensa, voi niiden kaikkien katsoa julkaisevan uutta tutkimusta kulttuuriperinnöstä – myös kansalliskielillämme.  Suomen Museo–Finskt Museum on luettavissa avoimesti verkossa heti sen ilmestyttyä.

TSV:n hallinnoiman Julkaisufoorumin suunnittelupäällikön Janne Pölösen 18.8.2021 Twitterissä jakamasta taulukosta selviää, että vuosina 2015-2018 kotimaisten tiedekustantajien osuus oli 12 % suomalaisten yliopistojen vertaisarvioiduista julkaisuista, kaikki kielet ja julkaisutyypit mukaan lukien (97203 julkaisua). Taulukko osoittaa kotimaisen tiedekustantamisen merkityksen erityisesti humanistisilla aloilla. Toisesta Pölösen 19.8.2021 jakamasta taulukosta käy ilmi, että kotimaisten tiedekustantajien osuus yliopistojen vertaisarvioiduista julkaisuista vertautuu suurimpiin kaupallisiin kustantajiin, Springeriin ja Elsevieriin.

  1. Kollegiaalisuus. Yliopistot ovat muuttuneet ja monen akateemiset kotipesät on hävitetty. Toisille sellaisia ei koskaan muodostunutkaan, jos ei esimerkiksi ole ollut mahdollisuutta lunastaa itselleen uraa EU-rahoituksella. Arkeologia, kansatiede ja taidehistoria eli Muikkareiden historialliset tausta-alat kuuluvat niihin humanistisiin tieteenaloihin, joiden resursseja yliopistoissa ideologisista syistä jatkuvasti kutistetaan. Tieteellinen seura antaa mahdollisuuden tavata kollegoja, keskustella, ideoida, retkeillä ja pitää hauskaa. Tieteellisessä seurassa eri ikäiset ihmiset (myös akateemiselta iältään) sekä jo työelämän jättäneet ovat saman pöydän ääressä. Suurten yksinäisten auktoriteettien, poikkeusyksilöiden ja tieteellisten ”nerojen” aika on ohi, ja tilalle on nousemassa toivottavasti entistä tasa-arvoisempi, moniäänisempi ja -puolisempi yhteisö.
  1. Työelämä ja uranäkymät. Esitelmän pitäminen ja seuraaminen, vertaisarvioijana toimiminen, artikkelin julkaiseminen tai yhdistyksen hallinnollisessa toiminnassa mukana olo ovat kaikki toimia, joiden kautta voi kartuttaa osaamistaan, tutustua ihmisiin, saada ajatuksiaan julki ja kasvaa osana itseään suurempaa yhteisöä. Muikkareiden kevään 2022 luentosarjassa puhutaan tiloista, huoneista ja huonekaluista – ei kuitenkaan tuotesijoittelu-tyyliin tai influenssereiden malliin, vaan tutkittuun tietoon pohjaten.

Muikkari-blogi on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen uusi avaus, joka omalta osaltaan toteuttaa edellä mainittuja tehtäviä. Tulevana vuonna erityinen kohderyhmämme ovat opiskelijat tai vastavalmistuneet kaikilla niin kutsutuilla kulttuuriperintöaloilla: tervetuloa kirjoittamaan ja lukemaan blogiamme! Ja ennen kaikkea, lämpimästi tervetuloa myös Muinaismuistoyhdistyksen jäseneksi, ilman jäseniämme mikään edellä listattu ei toteudu.

Elina Räsänen

Johanna Enqvist

Kirjoittajat ovat Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja. Dosentti Elina Räsänen toimii Helsingin yliopistossa taidehistorian yliopistonlehtorina ja johtaa parhaillaan Kuvakalske-tutkimushanketta. FT Johanna Enqvist työskentelee tutkijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS), Suomen Akatemian rahoittamassa konsortiohankkeessa Kirjeenvaihdon kulttuurit | Constellations of Correspondence (CoCo) ja opettaa Helsingin yliopistossa kulttuuriperinnön tutkimusta.

Blogi käynnistyy!

Pari vuotta sitten Suomen Muinaismuistoyhdistyksen johtokunnassa syntyi ajatus blogista, joka tarjoaisi sekä väylän esitellä yhdistyksen toimintaa että tilaisuuden kulttuuriperinnöstä kiinnostuneille esitellä sulkakynänsä terävyyttä. Nyt uusien verkkosivujen myötä ajatus on muuttumassa todeksi. Muikkari-blogin nimi juontuu ensisijaisesti yhdistyksen lempinimestä, mutta yhtä lailla “muikkari” voi olla myös kouluvuosilta tuttu muistutus. Muistutus kulttuuriperinnön tärkeydestä, sitä kohtaavista haasteista tai sen tarjoamista mahdollisuuksista.

Muikkarin tarkoituksena on olla tiedotuskanava, jossa sana on vapaa mutta pakollinen. Tästä syystä emme myöskään halua juuttua liikaa sanamääriin tai aiheisiin. Blogissa julkaistaan niin puheenvuoroja, näyttely- ja kirja-arvioita kuin opinnäytteisiin pohjautuvia lyhyitä artikkeleitakin. Mikäli olet kiinnostunut julkaisemaan blogissa, ota rohkeasti yhteyttä varasihteeri Piia Pasaseen, pasanen.piia.m(at)gmail.com.