Muikkari-blogi – Suomen muinaismuistoyhdistys

Suomen Muinaismuistosäätiö on perustanut Asikkalaan luonnonsuojelualueen

05/06/2025 / Vieraileva kirjoittaja

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taustalla toimiva Suomen Muinaismuistosäätiö on perustanut omistamalleen metsäpalstalle Asikkalan Urajärven pohjoisrannalle METSO-ohjelmaan kuuluvan Hugonmaan luonnonsuojelualueen. Ohjelma suojelee luonnonarvoiltaan monipuolisia ja eliölajien elinympäristöinä erityisen arvokkaita metsiä. Tällä konkreettisella teolla säätiö haluaa muistuttaa, että oikeus elää rauhassa ulottuu myös ihmisyyden ulkopuolelle – niihin moninaisiin ja monilajisiin yhteisöihin, jotka pitävät elämää yllä.

Urajärven maaseutukartanoa hallinneet naimattomat sisarukset Lilly von Heideman (1849–1917) ja Hugo von Heideman (1851–1915) testamenttasivat vuonna 1917 kotikartanonsa Suomen Muinaismuistoyhdistykselle, jotta yhdistys ylläpitäisi suvun muistoa ja kulttuurihistoriallisesti arvokasta omaisuutta lahjoittajien aatteiden mukaisesti. 1600-luvulla säteriratsutilana perustettuun kartanoon kuului aikoinaan useita tuhansia hehtaareita maata Urajärven ympäriltä, mutta tilukset pienenivät lukuisissa perinnönjaoissa.

Erinäisten järjestelyiden ja vaiheiden jälkeen Muinaismuistoyhdistys luovutti kartanon sekä siihen kuuluvan ”kotipalstan” vuonna 1986 Museovirastolle. Sittemmin Urajärven kartano päätyi valtion liikelaitos Senaatti-kiinteistöille, joka laittoi sen myyntiin. Kun sopivia ostajia ei ilmaantunut, yksityisten henkilöiden perustama yhdistys, Urajärven kartanon ystävät otti museona avatun kartanon hoitaakseen. Muinaismuistoyhdistyksen omistukseen jäi kuitenkin 85 hehtaarin metsäpalsta Urajärven pohjoispäässä, Museonkangas, joka muodostaa vuonna 2013 yhdistyksen tueksi perustetun Suomen Muinaismuistosäätiön peruspääoman.

Säätiö on Museonkankaan metsäpalstan myynti- ja sijoitustuotoilla jakanut vuodesta 2015 lähtien apurahoja arkeologiseen, kansatieteelliseen/etnologiseen, museologiseen ja taidehistorialliseen julkaisutoimintaan. Hugonmaan luonnonsuojelualueesta saatu 39 800 euron korvaus lisättiin säätiön sijoitussalkkuun, mutta suojelualueen omistajuus säilyi säätiöllä METSO-ohjelman periaatteiden mukaisesti. Luonnonsuojelualue rajautuu Natura-alueeseen Urajärvi (77388).

*Kuva 1. Hugonmaan suojelualue rasteroituna kartalla.*

Kolme hehtaaria kattava suojelualue täytti METSO-ohjelman kriteerit monimuotoisuudelle merkittävänä, luonnontilaisen kaltaisena ja kohtalaisen lahopuustoisena kangasmetsänä sekä pienveden ympäristöstä erottuvana luhtaisena ja lehtipuuvaltaisena lähiympäristönä. Urajärven rannassa kallioinen ja mäntypuustoinen ala täydentää elinympäristöjen kokonaisuutta. Pääosin suojelualue kasvaa yli 90-vuotiasta kuusipuustoa, joka on ollut pitkään metsänkäsittelyjen ulkopuolella.

*Kuva 2. Lahopuuta rantametsässä. Kuva: Anne Quarshie.*

Ajatus suojelualueesta alkoi itää kesäkuussa 2023, kun osa säätiön hallituksesta sekä Muinaismuistoyhdistyksen johtokunnasta vieraili paikan päällä Urajärvellä. Hanke sai vauhtia uutisista, joiden mukaan Suomen tulkinta EU:n biodiversiteettistrategiasta vuoteen 2030 kiristäisi metsien kansalliset suojelukriteerit niin tiukoiksi, ettei Etelä-Suomesta löytyisi enää suojeltavia ”satumetsiä”. Hallinto-oikeus ennättikin vahvistaa Hugonmaan luonnonsuojelualueen perustamisen lokakuussa 2024, hyvissä ajoin ennen kuin Orpon hallitus päätti metsien ikää ja lahopuun määrää koskevista aiempaa tiukemmista raja-arvoista maaliskuussa 2025 Suomen ympäristökeskuksen (SYKE), tiedeyhteisön ja opposition laajamittaisesta vastustuksesta välittämättä.

Samalla kun me säätiön nykyisessä hallituksessa olemme perehtyneet parhaan kykymme mukaan suojelun edellytyksiin, on metsäluontoa koskevaa julkista keskustelua värittänyt yhtäältä Hukkajoen raakkujen joukkotuhon synnyttämä suru, mutta toisaalta myös tutkimustiedon järjestelmällinen sivuuttaminen ja suoranainen vääristely poliittisessa päätöksenteossa. Metsien monimuotoisuuden sijaan päättäjät vaikuttavat suojelevan ennemmin eturyhmiensä taloudellisia intressejä sekä ihmiskeskeistä oikeutta hyötyä luonnosta muiden elollisten kustannuksella.

Luonnonsuojelualueen perustaminen on yhdenlainen vastaus kysymykseen siitä, kuinka vaalia parhaiten sekä Muinaismuistosäätiön tarkoitusta että pääomaa. Säätiön hallitus ei ole vastuussa ainoastaan säätiöön kytkeytyvälle tiedeyhteisölle ja tutkimusaloille, vaan myös Urajärven paikallisille yhteisöille sekä perustavanlaatuisesti yhteen kietoutuville elollisten rihmastoille. Hyödynnämme säätiön ”omistamaa” luontoa tuskallisen tietoisina siitä, että se ei kuulu pelkästään ihmisille tai nyt elävien sukupolville.

Tarkoituksena on jatkossakin saada metsäpalstasta rahallista tuottoa, mutta sellaisilla jatkuvan kasvatuksen menetelmillä, jotka kajoavat mahdollisimman vähän alueen kasvien, eläinten ja elottoman luonnon muodostamiin ekosysteemeihin. Aiomme varjella rantametsiä hakkuilta myös suojelualueen ulkopuolella, eikä avohakkuu kuulu enää metsänhoidon keinovalikoimaan säätiön omistamissa metsissä. Puukaupan lisäksi säätiö saattaa tulevaisuudessa ansaita tuloa vaikkapa pakurinviljelystä tai pihkan keruusta.

*Kuva 3. Hugonmaan luonnonsuojelualueen rantaa talvisessa asussa kuvattuna Urajärven jäältä. Kuva: Anne Quarshie.*

Metsäomaisuuden hoitajina me humanistit olemme ajoittain tunteneet eksyneemme tuntemattomiin korpiin. Ymmärsimme nopeasti, että tarvitsemme tueksemme monipuolisia näkemyksiä, asiantuntemuksia ja tietoja. Kiitämme lämpimästi Paremman Luonnon Puolesta -Säätiön (PLUPS) toiminnanjohtaja Niko Nappua, Turun yliopiston apulaisprofessori Anne Quarshie’ta, Jyväskylän yliopiston JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön ja Hämeen ELY-keskuksen asiantuntijoita sekä kaikkia suojelualueen synnytyksessä auttaneita ihmisiä.

Oma hapuilumme metsänhoidon hetteiköissä on osaltaan havainnollistanut tiedon paikantunutta olemusta ja riippuvaisuutta tarkoituksesta, jota se pyrkii täyttämään. Esimerkiksi paikalliselta metsänhoitoyhdistykseltä saamamme suunnitelmat ja ehdotukset usein ”välttämättöminä” näyttäytyvistä hoitotoimenpiteistä kiinnittyvät tietynlaisiin intresseihin ja ideologioihin sekä totuttuihin ja kyseenalaistamattomiin käytäntöihin – maailmaan, jossa ihminen ja hänen tarpeensa ovat etusijalla.

Hoivan rajaaminen ihmisyhteisöihin ei globaalin ekokatastrofin varjostamassa maailmassa kuitenkaan enää riitä, eikä ihmisyyttä voi tarkastella erillisenä muista eläimistä ja elollisista. Huolenpitomme täytyy ylittää ihmisten luomien järjestelmien vetämät rajat ja kurottaa kohti toisenlaisia tietoisuuksia, älyjä ja sisäisiä maailmoja. Jätämme Hugonmaan suojelualueen perinnöksi myös heille, joilla ei ole ääntä päätöksenteossa tai mahdollisuutta vaikuttaa kohtaloonsa.

Kirjoittaja FT Johanna Enqvist on Suomen Muinaismuistosäätiön varapuheenjohtaja ja museologian apulaisprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Linkit ja lisätiedot

Eskonen, H. 2024. Ylen tiedot: Vanhat metsät aiotaan määritellä niin tiukasti, että Etelä-Suomesta ei löydy suojeltavaa. Ylen verkkosivut > Metsät 13.5.2024: https://yle.fi/a/74-20087923 Luettu 20.5.2025.

Euroopan komission verkkosivut > Biodiversity strategy for 2030: https://environment.ec.europa.eu/strategy/biodiversity-strategy-2030_en Luettu 4.6.2025.

Korhonen, Teppo 2019. Muinaismuistosäätiön ja Urajärven kartanon historia. Suomen Muinaismuistosäätiön verkkosivut: https://muinaismuistosaatio.fi/historia/ Luettu 2.4.2025.

Korkala, H. & Loukasmäki, A. 2024. Hukkajoen raakkutuhot ovat laajemmat kuin aiemmin on arvioitu. Ylen verkkosivut > Ympäristö 26.8.2025: https://yle.fi/a/74-20107240 Luettu 20.5.2025.

Pilke, A. & Eskonen, H. 2025. ”Orpon hallitus pettää suomalaiset” – oppositio tyrmää päätöksen vanhojen metsien suojelusta, näin ministeri vastaa. Ylen verkkosivut > Metsät 20.3.2025: https://yle.fi/a/74-20150797 Luettu 20.5.2025.

Pyy, Sini 2025. Hukkajoen hiljaiset marttyyrit. Julkisen oikeuttamisen analyysi Hukkajoen raakkuihin liittyvästä julkisesta keskustelusta. Pro gradu -tutkielma: Politiikkatieteet, kansainväliset suhteet, Lapin yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025050235191

Paremman Luonnon Puolesta -Säätiön (PLUPS) verkkosivut: https://www.plups.fi/ Luettu 4.6.2025.

JYU.Wisdom -resurssiviisausyhteisön verkkosivut: https://www.jyu.fi/fi/tutkimus/wisdom Luettu 4.6.2025.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen verkkosivut > Yhdistyksen lyhyt historia: https://www.muinaismuistoyhdistys.fi/index.php/historia/1870-2/ Luettu 2.4.2025.

Syrjänen, K., Korhonen, K.T., Punttila, P. & Siitonen, J. 2024. Luonnontilaiset metsät ja vanhat metsät Suomessa. Euroopan komission ohjeet ja kansallinen tarkastelu. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2024: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-5642-7

Ympäristöministeriön verkkosivut > Metso-metsiensuojeluohjelma: https://ym.fi/metso-metsiensuojeluohjelma Luettu 14.5.2025.

Mentoroinnista tukea tulevaisuuteen

05/05/2025 / Vieraileva kirjoittaja

Osallistuimme mentori–aktori-työparina Suomen Muinaismuistoyhdistyksen mentorointiohjelmaan huhtikuusta 2024 lähtien, ja tässä kirjoituksessa jaamme lukijoille kokemuksiamme. Yhdistyksen mentorointitoiminta alkoi edellisenä vuonna pilottihankkeena ja osana toimikauden 2023–2024 Tiede perintönä -teemaa. Mentorointisuhteessa uransa alussa oleva aktori sai tuekseen kulttuuriperinnön alan asiantuntijan, jonka ammattitaito vastasi parhaiten aktorin tarpeita. Ohjelman tavoitteena oli antaa tukea esimerkiksi urasuunnittelussa, työelämään siirtymisessä ja alan identiteettiin liittyvissä kysymyksissä.

Valitsimme mentorointiprosessin symboliksi jykevän tammen: vahvalle perustalle luodaan turvallisissa puitteissa ja pitkäjänteisessä prosessissa uutta. Kuvassa on alkukesäinen Paavolan tammi Lohjansaaressa.
Kuva: Hanna Kemppi. CC BY-NC.

On ilahduttavaa, että yhdistys jatkoi tätä arvokasta, eri yliopistojen rajat ylittävää työtä uusien mentori–aktori-parien kanssa toimikaudella 2024–2025 ja meille tarjoutui mahdollisuus osallistua ohjelmaan yhtenä kuudesta työparista. Annika haki mentorointiohjelmaan vuoden 2024 alussa vaihdettuaan opiskelualaa taidehistorian maisteriohjelmaan. Taidehistorian alalla häntä kiinnostivat muun muassa tutkijuuteen ja museoalaan liittyvät tulevaisuudennäkymät. Hän sai mentorikseen taidehistorioitsija Hannan, joka työskentelee sekä tutkijana, opettajana että tiedonhaun ja tutkimusaineistonhallinnan asiantuntijana.

Kuinka mentorointiprosessimme eteni?

Prosessin alussa keskustelimme Annikan toiveista ja laadimme tavoitteemme sekä sovimme keskinäisistä työskentelysäännöistä. Yhdistys oli linjannut mentorointiohjelmassaan, että työparit käsittelisivät pääasiassa muuta kuin opinnäytteen tai tutkimustyön sisältöjä, mikä sopi meille hyvin. Koska onnistunut mentorointi on henkilökohtainen prosessi ja perustuu luottamukselliseen keskusteluyhteyteen, emme avaa tässä kirjoituksessa keskustelujemme yksityiskohtia, mutta yleisesti ottaen muotoilimme tavoitteet ja sisällöt niin, että ne tukisivat mahdollisimman hyvin Annikaa alanvaihtajana. Pyrimme esimerkiksi eri tavoin vahvistamaan identiteettiä taidehistorioitsijana ja etsimään varmuutta maisteriksi valmistumisen jälkeiselle ajalle. Näiden tavoitteiden pohjalta luonnostelimme tapaamisten keskusteluaiheet ja aikataulun. Jätimme aikatauluun myös joustavuutta, jotta voisimme tarvittaessa ottaa käsittelyyn mahdollisia prosessin aikana esille nousevia ja kokonaisuuden kannalta olennaisilta tuntuvia uusia aiheita.

Tapasimme yhteensä kuusi kertaa noin kuukauden tai parin välein. Koska maantieteellinen välimatkamme on pitkä, kävimme suurimman osan keskusteluistamme etätapaamisissa. Monesti Hanna laati tapaamisia varten pohdintaa tai tiedonhakua sisältäviä lyhyitä ennakkotehtäviä, joiden johdattelemina keskustelimme kulloisestakin aiheesta. Käsittelimme yhdessä pohtien muun muassa verkostoitumista, jatko-opintoja, tutkijan polkua ja erilaisia työllistymisen näkökulmia. Esimerkiksi SWOT-analyysiä hyödyntämällä hahmottelimme nykyistä osaamista ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Verkostoitumista lähestyimme puolestaan tunnistamalla ensin jo olemassa olevia kontakteja ja vahvuuksia, minkä jälkeen hahmottelimme hyödyllisen tuntuisia uusia suuntia sekä toimia ja keinoja, joilla näitä tavoitteita voisi saavuttaa. Tehtävien avulla Annika pääsi jo etukäteen tutustumaan aiheeseen ja muodostamaan tarkempia kysymyksiä tapaamista varten. Lisäksi hän kirjoitti vapaamuotoista oppimispäiväkirjaa itselleen koko prosessin ajan, jolloin mentoroinnissa saadut oivallukset ja vinkit jäivät muistiin myös myöhempää käyttöä varten.

Oli tärkeää ja myös hyvin hauskaa, että pääsimme kertaalleen tapaamaan kasvokkain Helsingissä ja viettämään aikaa yhdessä. Vierailimme Sinebrychoffin taidemuseossa kesällä 2024. Tämä tapaaminen oli aktorin näkökulmasta erityisen hyödyllinen, sillä tässä oli mentorin tapaamisen ohella tilaisuus päästä kuulemaan museotyöntekijän näkökulmaa ja vaihtamaan ajatuksia hänen kanssaan. Haluammekin kiittää lämpimästi Sinebrychoffin taidemuseota ja erityisesti amanuenssi Kersti Tainiota ystävällisestä vastaanotosta ja antoisasta vuoropuhelusta!

Mentorointiohjelmasta erinomaiset puitteet työskentelylle

Vaikka mentorointi voidaan hyvin aloittaa kahdenkeskisellä sopimuksella ilman erityistä ohjelmaa, yhdistyksen tarjoama tuki antoi varmuutta. On aina mahdollista, että hyvinkin sujuva työskentely jouduttaisiin syystä tai toisesta keskeyttämään. Tällaisessa tilanteessa on varsinkin aktorin kannalta erityisen arvokasta, että hän on mukana ohjatussa toiminnassa ja sen luomissa turvallisissa puitteissa. Tukenamme olivat mentorointiohjelman innostavat ja osaavat koordinaattorit, dosentti Ildikó Lehtinen ja FT Ville Hakanen. Koordinaattorit voivat esimerkiksi tarvittaessa auttaa löytämään uuden mentorin, tai on mahdollista keskustella yhdessä, jos mentorin ja aktorin yhteistyö kohtaa yllättäviä haasteita.

Koimme antoisana sen, että ohjelma sisälsi koordinaattorien vetämiä, kaikille mentori–aktori-pareille yhteisiä tapaamisia, joissa oli kiinnostava tilaisuus tutustua muihin ja kuulla heidän tavoitteistaan ja työskentelyn vaiheista. Yhteiset tapaamiset myös rytmittivät mentorointiohjelmaa muodostamalla pisteitä, joissa oli hyvä hetki reflektoida oman työskentelyn senhetkistä tilannetta ja suuntaa.

Monipuolisesti hyötyä mentoroinnista

Mentorointiohjelma tuntui sekä mentorin että aktorin näkökulmasta onnistuneelta. Annika koki saaneensa mentoroinnissa yksityiskohtaisia neuvoja, jotka mahdollistivat konkreettisten askelten ottamisen prosessin alussa asetettujen tavoitteiden toteutumiseksi. Hän myös koki saaneensa paljon arvokasta hiljaista tietoa, joka muutoin olisi jäänyt kuulematta. Kokonaisuudessaan ohjelmaan osallistuminen nopeutti sopeutumista alanvaihtoon, vahvisti identiteettiä taidehistorioitsijana sekä loi varmuutta ja toimintatapoja tulevaisuutta varten.

Hanna koki mentorin roolin monesta näkökulmasta antoisana. Oli hienoa saada tutustua toiseen ihmiseen ja hänen kokemusmaailmaansa. Erilaisista taustoista huolimatta löysimme paljon yhteistä. Vuorovaikutteisessa prosessissa oppi myös väistämättä uutta, kun pyrki ymmärtämään asioita toisen näkökulmasta. Mentorointiin käytetty aika tuntui kantavan hedelmää: on ilo huomata, että oman kokemuksen jakamisesta, verkostoista sekä niistä näkökulmista ja neuvoista, joita pystyy tarjoamaan, on toiselle konkreettista hyötyä. Aktorin kokonaisvaltainen tukeminen ja hänen edistymisensä seuraaminen tuntui merkitykselliseltä ja se voi antaa perspektiiviä myös omaan työhön. Kaiken lisäksi meillä oli mukavaa yhdessä!

Toivottavasti yhdistyksen mentorointitoiminta saisi jatkoa, sillä voimme lämpimästi suositella tätä kokemusta ja mentorointiohjelmaa. Tämä on hieno mahdollisuus uusien näköalojen avautumiselle tarjotessaan konkreettista tukea erilaisissa opintojen ja työelämän tilanteissa.

Annika Seppänen on taidehistorian maisterivaiheen opiskelija Jyväskylän yliopistossa.

FT Hanna Kemppi on ortodoksisen aineellisen kulttuuriperinnön tutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija.

Meriharakat katsovat kevääseen Helsingin Lauttasaaressa. Kuva: Hanna Kemppi. CC BY-NC.

Avoin kirje Museoviraston kirjaston säilyttämisen puolesta

28/09/2024 / Tiedottaja

Hyvä pääjohtaja Tiina Merisalo,

Olemme saaneet tietoomme, että Museoviraston yhteistoimintaneuvottelujen yhteydessä on kaavailtu kirjaston uudelleenorganisointia tai jopa lakkauttamista. Asia koskee keskeisellä tavalla myös Suomen Muinaismuistoyhdistystä, vaikka neuvottelevat tahot eivät ole olleet meihin yhteydessä.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjasto koostuu pääasiassa arkeologian, historian, kansatieteen ja taidehistorian julkaisusarjoista sekä museoiden näyttelyluetteloista. Kirjakokoelma on sijoitettu Museoviraston kirjastoon, jossa se on kaikkien käytettävissä. Kokoelmaan kuuluvat luonnollisesti myös yhdistyksen omat julkaisusarjat eli Suomen Museo-Finskt Museum, Iskos, Kansatieteellinen Arkisto ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksellä on 127 ulkomaista ja 70 kotimaista vaihtokumppania – tieteellisiä seuroja, museoita ja tutkimuslaitoksia, joille lähetetään yhdistyksen julkaisusarjojen uutuuksia. Museoviraston kirjastossa vastaanotetaan kotimaisten ja ulkomaisten vaihtojen kautta n. 300 kausijulkaisunimekettä ja kokoelmiin luetteloidaan vuosittain runsas 100 vaihdon kautta saatua monografiaa. Eniten ulkomaista kirjallisuutta saadaan Pohjoismaista, Baltiasta ja Saksasta. Yhdistyksen kirjakokoelmaan kuuluu monia harvinaisia niteitä, joita ei muista suomalaisista kirjastoista löydä.

Kirjasto alkoi karttua jo yhdistyksen ensimmäisenä toimintavuonna 1870, jolloin myös ensimmäiset vaihtosuhteet luotiin. Vuonna 1900 nimekkeitä oli jo noin 3000 ja vaihtosuhteita 67. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelma sijoitettiin aluksi Kansallismuseoon, ja se on siitä lähtien ollut tärkeä osa vuonna 1974 muodostettua Museoviraston kirjastoa.

Esitämme vakavan huolemme kirjakokoelmamme kohtalosta, ja laajemmin koko kulttuuriperintöalalle keskeisestä Museoviraston kirjaston ja sen asiantuntevan henkilökunnan tilanteesta. Edelleen vetoamme neuvotteluosapuoliin, jotta sivistyksen teemavuonna olisi rohkeutta vaalia suomalaista kulttuuriperintöä ylläpitävää instituutiota sekä rakentaa tiedolle ja tutkimuksen arvostukselle perustuvaa tulevaisuutta.

Helsingissä 27.9.2024

Elina Räsänen

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja

Johanna Enqvist

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen varapuheenjohtaja

Alkuperäinen avoin kirje pdf-tiedostona ladattavissa tästä.

Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni – ihmeitä ennen ja yhä

16/03/2024 / Vieraileva kirjoittaja

Suomen ortodoksisen kirkon ihmeitätekevänä pidetyt ikonit yhdistyvät uskonnollisten kuvien pitkään traditioon: antiikin ajoista lähtien kulttikuvien on katsottu kykenevän ihmeisiin, antavan suojaa kulkutauteja vastaan sekä suojelusta tai voiton sodassa. Kulttikuville on uhrattu myös henkilökohtaisista syistä, annettu kiitos- tai uhrilahjoja, ja niitä on erityisellä tavalla kunnioitettu uskonnosta riippumatta. Sekä idän ortodoksisessa että lännen katolisessa kirkossa kerrotaan edelleen pyhäinkuvien ihmeteoista, ja niiden luokse tehdään pyhiinvaelluksia. Ihmeitätekevät ikonit ovat varsin usein Jumalanäidin eli Neitsyt Marian ikoneja.

Kuva 1. Hartaus ja kunnioitus ikoneja kohtaan on kokonaisvaltaista: tästä syystä haurasta Kozelštšanin Jumalanäidin ikonia suojellaan nykyään rukoilijoiden kosketuksilta ja suudelmilta kiota-kaapin lasilla. Kuva: Suvi Toivanen.

Yksi Suomen ortodoksisen kirkon kuudesta ihmeitätekevästä ikonista, Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni, sijaitsee Uspenskin katedraalissa Helsingissä. Se on puulevylle kiinnitetty, Neitsyt Mariaa Kristus-lapsi sylissään kuvaava paperinen painokuva, joka on painettu Venäjän keisarikuntaan tuolloin kuuluneessa Ukrainassa, Pultavan kaupungissa vuonna 1885. Uspenskin katedraalin ikoni on jäljennös samannimisestä, ukrainalaisessa Kozelštšinan kylässä kymmenistä parantamisihmeistään 1880-luvulla kuuluisaksi tulleesta, öljyvärein maalatusta ikonista. Kozelštšanin Jumalanäidin ikonista tehtiin paljon toisintoja ja painokuvia ennen Venäjän vallankumousta, ja yksi näistä on nyt Helsingissä sijaitseva, Viipurista talvisodan syttyessä evakuoitu ikoni.

Ihmeitätekevä kuva – jumalallisen voiman väline ja kunnioituksen kohde

Taidehistorioitsija Hans Beltingin (1994, 47) mukaan varhaiskristillisellä ajalla uskonnollinen kulttiesine ei ollut suinkaan taideteos, vaan itsestään selvästi väline jumalalliselle voimalle. Kristillisen teologian mukaan aineellinen ikoni ei tee ihmettä, vaan Jumalan ihmeitätekevä voima toimii ikonin kautta. Bysantin ikonoklasmin eli ikoneita koskeneen kuvariidan aikaan 700–800-luvuilla, ja sen jälkeenkin tällä tarkennuksella oli erityisen suurta väliä: sillä tehtiin eroa epäjumalankuvina pidettyihin monijumalaisten uskontojen kuviin. Toisaalta tämän päivän ortodoksien arkista, elettyä uskontoa tutkittaessa on todettu, että ikonit koetaan usein itsenäisinä toimijoina (Kupari & Vuola 2019, 11). Jo pelkästään nimitys ”ihmeitätekevä ikoni” viittaa tähän ihmiselle ominaiseen tapaan nähdä toimijuutta esineessä itsessään. Piispa Ambrosiuksen mukaan ihmeitätekevän ikonin äärellä voi aistia suloista tuoksua tai hengellistä energiaa, ja joidenkin ikoneiden on nähty myös vuodattavan pyhää öljyä tai mirhaa (Ijäs 2012).

Kuva 2. Rovasti Teo Merras toimittamassa rukouspalvelusta ikonin muistopäivänä 21. helmikuuta 2023. Kuva: Suvi Toivanen.

Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni Uspenskin katedraalissa on asetettuna koristeelliseen kiota-kaappiin, jossa se – muutoin varsin vaatimattoman näköisenä – on vaikuttava näky sille lahjoitettujen lukemattomien votiivilahjojen kanssa. Ikoni on ympäröity helminauhoin, krusifiksiristein, korvakoruin ja sormuksin. Ikonin erityisasema ihmisten mielissä voimallisena esirukoilijana ja ihmeidentekijänä näkyy hyvin siinä, miten se on vuosien aikana saanut lahjaksi tuhansia koruja. Ikonin edessä on palavien tuohusten lisäksi aina erityisenä kunnioituksen merkkinä kaunis leikkokukka-asetelma, ja esimerkiksi pääsiäisenä ikonin kiota-kaappi on koristettu paperikukkaisin virpomavitsoin. Taidehistorioitsija David Freedberg (1989, 110, 117) tuokin esiin, että ihmeitätekeväksi todettu pyhä kuva siirretään yleensä edustavaan paikkaan, ja sitä koristetaan ja kunnioitetaan erilaisin rituaalein sen erityisyyden esilletuomiseksi ja ihmeitätekevyyden jatkuvuuden varmistamiseksi.

Kuva 3. Virpomavitsoja ja leikkokukkia Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin koristuksena palmusunnuntaina 10.4.2022. Kuva: Suvi Toivanen.

Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin ihmeitä

Pyhien kuvien kautta tapahtuneina ihmetekoina pidetään yleensä esimerkiksi yksittäisen ihmisen parantumista, pelastumista, rukoillun asian toteutumista tai yhteisön kohdalla esimerkiksi vaaralta, kuten sodalta tai luonnonkatastrofilta, välttymistä (Flinckenberg-Gluschkoff 2015, 96). Uspenskin katedraalin kozelštšanilaisella Jumalanäidin ikonilla on oma, ainutlaatuinen ihmetarinoiden historiansa, mikä on kulkenut suusta suuhun ja säilynyt kirjoitetussa muodossa, esimerkiksi lehtiartikkeleiden kautta. Emme voi tietää mitkä seikat tosiasiassa ovat vaikuttaneet kerrotuissa tapahtumissa, mutta kuvattuihin tilanteisiin voi nähdä liittyvän ihmeen kaltaisia elementtejä.

Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin maine ihmeitätekevänä sai alkunsa 1800-luvun lopussa, kun viipurilainen Kravotkinskin perhe pyysi vakavasti sairaalle Anna-tyttärelleen apua parantajapappina tunnetulta kronstadtilaiselta rovastilta. Sittemmin pyhäksi kanonisoitu Johannes Kronstadtilainen (1829–1908) ei päässyt paikalle, mutta lähetti perheelle avuksi siunaamansa ikonin, jonka edessä toimitetun rukouspalveluksen jälkeen tyttö parantui. Ihmeitätekevää ikonia tultiin sen jälkeen rukoilemaan sankoin joukoin, ja perhe päätti lahjoittaa sen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistolle pyhitettyyn kirkkoon Viipurin Sorvalissa, mistä käsin ikoni vieraili myös yksityiskodeissa apua tarvitsevien luona. (Rovio 1986, 8.)

Talvisodan syttymisen jälkeen – ilmapommitusten, vaikean pakkastalven ja kuljetuskaluston puuttumisen hankaloittaessa kirkollisen esineistön evakuoimista – ”Herran Äidin ihmeitätekevä ikoni” tuli evakkonaisen uniin näyttäytyen tavalla, mikä saattoi jouduttaa ikonin pelastamista Sorvalin kirkosta. Kozelštšanin Jumalansynnyttäjä selvisi myös Nastolan Uudenkylän rautatieaseman pommituksesta, koska sitä hakemaan lähtenyt, alun perin ikonin evakuoinut pastori Leonidas Homanen ”tunsi pakottavaa tarvetta toimia heti”. (Homanen 1986, 9.) Helsingin ortodoksisen seurakunnan Uskon viesti -lehden mukaan ikonin Uspenskin katedraaliin sijoittamisen jälkeen esimerkiksi kova korvasärky parantui naisen pitäessä korvaansa jumalanpalveluksen aikana kiinni ikonissa, eikä seuraavalle viikolle määrättyä leikkausta tarvittu (Rovio 1986, 9). Ihmisten kertomukset vuosikymmenten takaa antavat Kozelštšanin Jumalanäidin ikonista sellaisen kuvan kuin se todella toimisi itsenäisellä intentionaalisella voimallaan.

Kozelštšanin Jumalansynnyttäjän ikoni nousi otsikoihin vuosikymmeniä myöhemmin, kun se varastettiin Uspenskin katedraalista öiseen aikaan 9. kesäkuuta 2010. Moni ortodoksi pitää ihmeenä varkauden jälkeisiä tapahtumia: varas tunnusti vankilapapille ikonin kätköpaikan, ikoni löytyi paksun lumen alta maakätköstä hämmästyttävän hyvässä kunnossa ja saatiin takaisin kahdeksan kuukauden kadoksissa olon jälkeen, ja lisäksi se onnistuttiin konservoimaan. Valamon konservointilaitoksella työskennellyt taidekonservaattori Riikka Köngäs on kertonut kokeneensa tämän ikonin kohdalla jotakin erityistä: ikoni tuntui ohjaavan vaikeassa työssä ja lopuksi se alkoi tuoksua hyvälle (Aalto 2015).

Kuva 4. Konservaattori Riikka Köngäs puhdistamassa maakätköstä löytynyttä ikonia kevättalvella 2011. *Konservointikuvat: Petter Martiskainen. Kuva: Suvi Toivanen, Valamon luostarin konservointilaitoksen arkistossa.*
Varkauden yhteydessä ikonin sadat votiivilahjat, helmikirjailtu riisasuojus ja arvokas metallikehys varastettiin. Ikoni on asetettu konservoinnin jälkeen esille sellaisenaan, ja se on ympäröity uusilla votiivilahjoilla, joita on kertynyt sadoittain varkauden jälkeen.

Konservoinnin jälkeen elokuussa 2011 Kozelštšanin Jumalanäidin ikonille järjestettiin juhlallinen paluu Valamon ja Lintulan luostareiden sekä yhdeksän kaupungin kautta takaisin Helsinkiin, jolloin 2000 ihmistä eri puolilla Suomea osallistui ikonin vastaanottoon. Tammikuussa 2012 ikoni teki matkan Viroon, missä sitä oli kunnioittamassa noin 3500 ihmistä. Virolaiset raportoivat useita ihmeitä eri kaupungeista: apua oli saatu liikuntakyvyttömyyteen, lonkkavikaan ja vääristä syytteistä vapautumiseen rikosoikeudessa. 2010-luvulla Suomessa julkaistuissa lehtiartikkeleissa on tuotu toistuvasti esiin, että apua on saatu moniin sairauksiin, lapsettomuuteen sekä muun muassa työpaikan saamiseen. Lisäksi ikoni on löytänyt tiensä sekä kotimaiseen että ulkomaiseen omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen ihmeitätekevyytensä vuoksi.

Kozelštšanin Jumalansynnyttäjän painokuvaikoni liittyy siis monin tavoin ihmeitätekevien ikonien jatkumoon, sillä ihmisten kokemuksissa se vastaa rukouspyyntöihin, parantaa sairaita ja vaikuttaa tavalla tai toisella elämänkulkuun. Ikonin liittymisen tähän ihmetekojen traditioon voi nähdä myös sen osallistuessa koronasairaaloiden pihoille suuntautuneeseen ristisaattoon koronapandemian iskiessä Suomeen keväällä 2020. Sairaaloiden kanssa yhteistyössä järjestetyissä rukouspalveluksissa rukoiltiin koronaan sairastuneiden ja heitä hoitavien puolesta. Ristisaattoja on järjestetty idän kirkon historiassa eri maissa esimerkiksi katovuosina sekä kulkutautien ja sotien aikaan, ja moni ikoni on saanut ihmeitätekevän maineensa juuri tällaisten tapahtumien myötä. Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan, Kozelštšanin Jumalanäidin ukrainalaistaustainen ikoni osallistui rukouspalvelukseen rauhan puolesta Ukrainan Suomen-suurlähetystöllä Helsingin Kulosaaressa maaliskuussa 2022, ja katedraalissa sen edessä on rukoiltu rauhaa siitä lähtien.

Kuva 5. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo ja Ukrainan Suomen-suurlähettiläs Olga Dibrova Uspenskin katedraalissa kuvattavana Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin edessä Ukrainan sodan vuosipäivänä 24.2.2023. Kuva: Suvi Toivanen.

Vielä 1800-luvun lopulla ikonien kautta tapahtuneita ihmeitä dokumentoi virallinen taho, ja esimerkiksi Uspenskin painokuvaikonin ukrainalaisen esikuvan tekemiä parantamisihmeitä epilepsiasta sokeuteen ja halvauksiin kirjattiin vuosina 1881–1888 yhteensä 38 tapausta (Kahla 2001, 12, 14). Sittemmin ihmeistä on tullut henkilökohtaisempia, omaan uskonelämään liittyviä asioita. Ottamatta kantaa ihmeiden todenperäisyyteen, voi todeta Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevyyden tulevan näkyväksi ihmisten toiminnan, kuten ikonille suodun erityishuomion ja annettujen lukemattomien votiivilahjojen kautta sekä ikoniin liittyvien ihmekokemusten ja niistä kerrottujen tarinoiden muodossa. Ihmeitätekevyys ilmenee siis lopulta ihmisen henkilökohtaisen kokemuksen ilmaisun ja yhteisön ylläpitämän näkemyksen kautta.

Suvi Toivanen

Kirjoittaja valmistelee taidehistorian maisterintutkielmaansa Helsingin yliopistossa kyseisen Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin ja Käkisalmelta evakuoidun Jumalanäidin ylistys -ikonin toimijuudesta. Blogikirjoitus pohjautuu vuonna 2023 valmistuneeseen taidehistorian kandidaatintutkielmaan ”Esirukoilija, ihmeidentekijä ja rauhanaktivisti – Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin toimijuus”. Toivanen toimii myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen viestintäkoordinaattorina.

Lähteet

Aalto, Marja, 2015. Ihmeitä tekevä ikoni löytyi lumeen hautautuneena – varas vei poliisin paikalle. Seura 3.4.2015. https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/ihmeita-tekeva-ikoni-loytyi-lumeen-hautautuneena-varas-vei-poliisin-paikalle/ (luettu 13.3.2024).

Belting, Hans, 1994. Likeness and Presence – A History of the Image before the Era of Art. Chicago: The University of Chicago Press.

Flinckenberg-Gluschkoff, Marianna, 2015. Ikoni puhuu – Tietoa ikonien kielestä ja tehtävästä. Helsinki: Maahenki.

Freedberg, David, 1989. The Power of Images – Studies in the History and Theory of Response. Chicago: The University of Chicago Press.

Homanen, Natalia, 1986. Ikonit evakossa. Uskon viesti 2/1986. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

Kahla, Elina, 2001. Kozelshtshinon ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni. Ikonimaalari 2/2001. Helsinki: Suomen ikonimaalarit, 12–14.

Kupari, Helena & Elina Vuola, 2019. Introduction. Orthodox Christianity and Gender – Dynamics of Tradition, Culture and Lived Practice. Toim. Helena Kupari & Elina Vuola. Routledge, 1–21. https://doi.org/10.4324/9780203701188

Rovio, Hertta, 1986. Kozeltšanin Jumalanäidinikoni 21.2. Uskon viesti 2/1986. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

Vuola, Elina, 2019. The Virgin Mary across Cultures – Devotion among Costa Rican Catholic and Finnish Orthodox Women. Routledge.

Lisää Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin vaiheista

Brola, Mirva & Saara Kallio 2020. ”Tunsin että kaikki järjestyy.” Ortodoksiviesti 4/2020. Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenlehti. https://www.hos.fi/wp-content/uploads/ortodoksiviestit/2020/ov4-2020.pdf (luettu 15.3.2024).

Fridman, Wilma, Elina Pekkilä & Suvi Toivanen, 2021. Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni – kuvakalsketta ja ikonofiilin ruostumatonta rakkautta. Kuvakalske 21.12.2021. Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä – ICONOCLASH. Fragmentation and Iconoclash in Medieval and Early Modern Objects. https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/2021/12/21/kozelstsanin-jumalanaidin-ikoni-kuvakalsketta-ja-ikonofiilin-ruostumatonta-rakkautta/

Hirvonen, Saara, 2020. Suomen tunnetuin ikoni kiersi ortodoksien ristisaatossa Helsingin koronasairaaloissa – Kirkko halusi ilmaista myötätuntonsa sairastuneille ja heitä hoitaville. YLE 6.5.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11337410 (luettu 13.3.2024).

Husso, Katariina, 2011. Ikkunoita ikonien ja kirkkoesineiden historiaan – Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö 1920–1980-luvuilla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 119. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Jääskinen, Aune, 2001. Kozelshtshinon Jumalanäidin ihmeitätekevät ikonit Suomessa. Ikonimaalari 2/2001. Helsinki: Suomen ikonimaalarit, 15–16.

Kozelshtshanin Jumalansynnyttäjän ikoni Virossa – kirkot täynnä rukoilijoita ja ihmeitä tapahtui! Viron tuulahduksia – VYS:n jäsentiedote. Kevät Kevad Nro 1/2012. Viron ortodoksisen kirkon ystävyysseura VYS ry – Eesti õigeusu kiriku söprusselts rü. https://docplayer.fi/406668-Viron-tuulahduksia-kozelshtshanin-jumalansynnyttajan-ikoni-virossa-kirkot-taynna-rukoilijoita-ja-ihmeita-tapahtui.html (luettu 13.3.2024).

Parikka, Valtteri, 2018. Ikonin ihmeellinen matka. Helsingin Sanomat 23.8.2018. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005799981.html (luettu 12.3.2024).

Sirviö, Aristarkos, 2011. Kozelshtshanin ihmeitätekevä Jumalansynnyttäjän ikoni palasi Uspenskin katedraaliin rukousten saattelemana. Ortodoksiviesti 06/2011. Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenlehti.

Toivanen, Suvi, 2022. Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni toivottaa ukrainalaiset tervetulleiksi Suomeen, koska sitä rakastetaan molemmissa maissa. Aamun Koitto 19.4.2022. https://aamunkoitto.fi/arki-ihmiset/kozelstsanin-jumalanaidin-ikoni-toivottaa-ukrainalaiset-tervetulleiksi-suomeen-koska

Uspenskin katedraalin ”ihmeitätekevä ikoni” löytyi. YLE 8.2.2011. https://yle.fi/uutiset/3-5319727 (luettu 12.3.2024).

Yrttiaho, Tuomo, 2019. Pappi, joka halusi uskoa ihmeisiin. Helsingin Sanomat (HS) 24.8.2019. https://www.hs.fi/elama/art-2000006213468.html (luettu 16.3.2024).

Universitetsstuderande inför arbetsmarknaden – om övergången till arbetslivet

23/01/2024 / Vieraileva kirjoittaja

För personer som har tillbringat största delen av livet med att studera, kan tillträdet in i arbetslivet vara som att stinga in i en okänd värld. För många universitetsstuderande är det framtida arbetslivet främmande, och många vet inte vad de vill arbeta med i framtiden. Detta kan bero på att flera universitetsutbildningar inte ger ett yrke i sig, utan en utbildning inom ett ämne. För många personer kan det bli svårt att orientera sig i arbetsmarknaden med en allmänbildande utbildning utan yrke. Arbetssökningen kan vara utmanande ifall det saknas relevant arbetserfarenhet och det inte finns en klar riktning in i arbetslivet. Personer som har utexaminerats med en högre högskoleexamen utan yrke brukar kallas för generalister, motsatsordet till generalist är specialist.

Åbo Akademi 50 år bordsmedalj med texten *LAMPADA TRADUNT*. Design: Gunnar Elfgren.
Tillverkare: Wilhelm Pettersson, 1968. Foto: Åbo museicentral. https://www.finna.fi/Record/tmk.169643480007400?sid=3738634226&imgid=1

Om humanioras artikulationsproblem

Denna text bygger på min pro gradu-avhandling i nordisk etnologi som handlar om hur humanister i slutskedet av studierna vid Åbo Akademi, upplever övergången till arbetslivet. Det visar sig att studerande inom humaniora inte är förberedda till arbetslivet. Ett problem är att många studerande inte vet hur de kan bidra till samhällets arbetsmarknad, samtidigt som studerande inte vet vad arbetsmarknaden förväntar sig av dem. Detta är problematiskt eftersom det tyder på att många humanistiska utbildningar inte har en stark koppling till arbetslivet. Majoriteten av mina sex informanter som jag intervjuade till min avhandling, ansåg att utbildningen var intressant och gett en källkritisk bas. Däremot visar det sig vara oklart för hur de kan använda sin kunskap ute i arbetsmarknaden. Detta dilemma inom humaniora är inte ett nytt fenomen i samhället. Fenomenet kan kopplas ihop med begreppet ”humanioras artikulationsproblem” som beskriver hur humanioras betydelse i samhället osynliggörs (Ekström och Sörlin, 2012). Enligt Mellander (2018) sätter begreppet fingret på humanisternas tendens att ha svårigheter att förstå vilken roll och effekt deras kunskap har i samhället.

Humanister är en heterogen grupp ute i arbetslivet eftersom humanistiskt arbetsliv är mångsidigt och de är välspridda i samhället. Ekström och Sörlin (2012) förklarar att humanister arbetar både inom den offentliga och privata sektorn med varierande uppgifter. Det är därför svårt att karakterisera humanisterna som en grupp, eftersom den humanistiska kunskapen kan vara varierande, vilket i sin tur påverkar kunskapsområden och professionerna. Mellander (2018) poängterar att ha svårigheter att artikulera och förstå hur ens färdigheter kan appliceras i yrkeslivet, påverkar hur människor orienterar sig i framtidens arbetsliv. Detta beskriver han som det cirkulära orienteringsproblemet. Mellander förklarar att humanioras artikulationsproblem handlar också om att det inte finns samhörighet mellan utbildningen och arbetsplatser, det vill säga, att det saknas affinitet i arbetet. Detta handlar om att det inte finns ett meningsfullt affinitetsband mellan utbildningen och arbetslivet, samtidigt som arbetslivet inte är alltid relevant till utbildningen.

Burman (2012) förklarar att i dagens samhälle betonas oftast nytta i stället för mening, vilket är ett utmanande faktor för humaniora som fokuserar på mening. I en välfungerande demokrati behövs medborgare som är allmänt utbildade, kultiverade och som är kapabla att tänka kritiskt. Inom humaniora finns en politisk och demokratisk sida av studierna som inte existerar på samma sätt i naturvetenskapliga ämnen. Samhällets tendens för kortsiktigt ekonomiskt nyttotänkande som fokuserar på resultat påverkar resursfördelningen, forskningen och utbildningen. Det kan förklara varför humaniora inte längre har central ställning i det akademiska landskapet.

Om framtidsvisioner inför arbetslivet

Ingen av mina informanter hade klara framtidsvisioner för vad de ville arbeta med i framtiden. Det betonades att valet av studieämne gick utifrån intresse och inte det framtida arbetet. Intresse brukar ofta vara utgångspunkten för val av utbildning, eftersom det kan vara svårt att veta i ung ålder, vad det framtida arbetet skulle vara. Själva processen att börja studera på universitet, brukar innebära stora förändringar för många studerande. Exempelvis att flytta bort hemifrån för första gången och ansvara för sig själv. Det är frågan om stora förändringar som påverkar olika aspekter av vardagen och identiteten. Arbetslivet kan därför upplevas som irrelevant i början av den långa studietiden.

Det visar sig att även serendipitet eller slumpen hade påverkat hur vissa av mina informanter hade hittat sina studieämnen. Där viljan att studera något intressant var viktigare än att välja en utbildning som skulle leda till ett yrke. Det berättar att deras framtidsorienteringar fokuserade på att börja studera, i stället för arbetslivet.

Upplevelser om slutskedet av studierna

Majoriteten av mina informanter poängterade att utbildningen har varit givande på olika sätt, framför allt när det gäller förmågan att kunna tänka kritiskt. Däremot kom det tydligt fram att majoriteten av informanterna, inte visste hur deras utbildning kan appliceras i arbetslivet. Detta kan tolkas som desorientering, vilket innebär att det inte finns mål eller förebilder med utbildningen. Avsaknaden av en orientering gör att kopplingen till arbetslivet kan upplevas som svagt och därför kan det vara svårt att applicera studierna inför arbetslivet. Majoriteten av informanterna ansåg att det skulle behövas en starkare koppling till arbetslivet under studietiden. Detta kunde vara i form av studiebesök till relevanta arbetsplatser. Det poängterades att vägledning kunde också vara hjälpsamt inför framtidens arbetsliv. Exempelvis alumners erfarenheter om arbetslivet kunde vara inspirerande och skapa relevans inför arbetslivet efter studierna. Avsaknaden av att ha klara mål efter universitetsstudierna kan bidra till att utbildningen kan upplevas vara irrelevant inför arbetslivet.

Många studerande upplever en sorts ambivalens med att bli utexaminerade, eftersom det innebär nya förändringar i livet. En av det mest betydande förändringarna är förväntningen att heltidsstudierna ska ersättas av heltidsarbete. Detta kan väcka stress och osäkerhet, om kopplingen till arbetslivet upplevs som svagt. Det är därför som det finns många studerande som inte är motiverade att bli utexaminerade och lämna det trygga studielivet inför ett okänt arbetsliv.

*Åbo Akademi 50 år bordsmedaljens revers med Åbo stadsvapen och texten ACADEMIA ABOENSIS MCMXVIII, ÅBO AKADEMI 50 ÅR 1968 – ÅBO AKADEMIKER SLOG MEDALJEN.*
*Design: Gunnar Elfgren. Tillverkare: Wilhelm Pettersson, 1968. Foto: Åbo museicentral.* https://www.finna.fi/Record/tmk.169643480007400?sid=3738634226&imgid=2

Slutord

När humanister blir tillfrågade ”vad blir man då?” finns stor sannolikhet att varken den som frågar eller humanisten som ska svara på frågan, har ett klart svar. Humanioras artikulationsproblem kan uppfattas som en orsak varför det är svårt för humanistiska studerande i slutskedet av studierna att placera sig i arbetsmarknaden. Avsikten med min pro gradu-avhandling är att poängtera att det är frågan om större samhälleliga problem. Samtidigt som humanistisk kunskap behövs mer än någonsin i vårt föränderliga samhälle där det behövs individer som kan tänka kritiskt ur olika synvinklar. Aittola (1992) förklarar att det har blivit på en allmän nivå svårare för universitetsstuderande att hitta arbete, eftersom samhället har förändrats och det har blivit mera konkurrens om arbete i samhället. En oroväckande aspekt som kom fram i litteraturen är att samhället inte längre uppskattar utbildningar som uppfattas som civiliserande, i stället förväntas att studierna ska vara yrkesorienterade. Detta är motstridigt med universitetsämnen som klassas som generalistämnen, som exempelvis humanistiska och samhällsvetenskapliga ämnen.

Jag har funderat på att karriärhandledningar på olika stadier kunde vara till hjälp. Framför allt under gymnasiet och början av universitetsstudierna. Det finns både för- och nackdelar med generalist och specialistutbildningar. En generalist kan arbeta med olika sorters arbetsuppgifter medan en specialist inte har samma flexibilitet. Samtidigt som det kan vara lättare för en specialist att hitta arbete inom hens egna arbetsfält. En fördel med generaliststudier är att det finns möjlighet att skräddarsy sina studier ganska långt utifrån intresse, exempelvis genom att välja biämnen. Därför är det viktigt att studerande har kunskap för vad som är viktigt för framtidens arbetsmarknad. Det kan vara gynnande inför arbetslivet att ha ett yrkesgivande biämne, ifall ens huvudämne är mer generell till sin natur. Därför anser jag att karriärhandledningar i början av studietiden kunde vara gynnande för alla studerande.

André La Face

Skribenten utexaminerades år 2022 från Åbo Akademi med huvudämnet nordisk etnologi. André arbetar som informationsspecialist i Helsingfors.

Källor

Aittola, T. (1992). Uuden opiskelijatyypin synty. Opiskelijoiden elämänvaiheet ja tieteenalaspesifien habitusten muovautuminen 1980-luvun yliopistossa. Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7945-4

Burman, A. (2013). Nyttan med nyttan. I Forser, T. & Karlsohn, T (red.). Till vilken nytta? En bok om humanioras möjligheter. Daidalos.

La Face, A. (2022). ”Universitetsstuderande inför arbetsmarknaden”. En ambivalent övergång? Åbo Akademi. https://www.doria.fi/handle/10024/186134

Ekström, A. & Sörlin, S. (2012). Alltings mått. Humanistisk kunskap i framtidens samhälle. Norstedt.

Mellander, E. (2018). Etnologiska kompositioner. Orienteringar i yrkeslivet. Institutionen för kulturvetenskaper, Göteborgs universitet.

Vanhan teollisuusalueen muuttuminen arvostetuksi kaupunkialueeksi

19/12/2023 / Vieraileva kirjoittaja

Teollista kulttuuriperintöä alkoi muodostua jälkiteollisessa maailmassa, jossa yhteisöt alkoivat käyttää teollisen yhteiskunnan ja kulttuurin jättämiä jälkiä oman historiatietoisuutensa rakentamiseen. Teolliseksi kulttuuriperinnöksi on arvotettavissa käytännössä kaikki teollistuneeseen kulttuurin liittyvät aineelliset ja aineettomat jäljet. (Sivula 2014: 5.) Vanhoja teollisuusalueita voidaan hyödyntää tänä päivänä esimerkiksi alueellisissa kehityshankkeissa paikallisten yhteisöjen hyödyksi, mutta myös taloudellisesti kannattavina matkailuvaltteina.

Tämä teksti tarkastelee sitä, miten vanha teollisuusalue, Oulun Pikisaari, on muuttunut teollisuusalueesta yhdeksi kaupungin arvostetuimmaksi asuinalueeksi ja kulttuurin paikaksi. Muutosta tarkastellaan käymällä lyhyesti läpi saaren elinkaarta 1600-luvun pienpolton ajasta aina tähän päivään. Lisäksi tarkastellaan sitä, mitä hyötyjä alueen kulttuuriperinnöllä nykypäivänä on. Kirjoitus pohjautuu maisteritutkielmaani.

Oulun Pikisaari on kaupungin edustalla sijaitseva noin kilometrin mittainen saari, jossa on sijainnut Oulun varhaisinta teollisuutta. Pikisaari koostuu tänä päivänä eri-ikäisestä ja historiallisesti kerrostuneesta rakennuskannasta ja on tältä osin Oulun yksi monipuolisimpia kaupunginosia. Pastellinväriset, entiset työläisten asuinrakennukset ovat muiden alueiden rakennuskantaan verrattuna yksi parhaiten säilyneistä puutalokokonaisuuksista. Osa näistä asuinrakennuksista on varattu vuokra-asunnoiksi sekä työtiloiksi taiteilijoille ja käsityöläisille. Alueen erityispiirteenä pidettyä kulttuurin keskittymää hyödynnetään saaren markkinoimisen lisäksi myös laajemmin koko Oulun markkinoinnissa ja imagon luomisessa.

*Kuva 1. Pikisaaren värikkäät ja vanhat puutalot, jotka olivat ennen työläisten asuintaloja. Kuvaaja: Noora Perälä*.

Teollisuusalueiden maisemallisen muutoksen tarkastelu

Yksi näkyvimmistä prosesseista vanhoilla teollisuusalueilla on teollisen maiseman uusiokäyttö. Alueen teollinen toiminta muuttaa aina väistämättä maisemaa ja sen loputtua teollisuuskohteiden rakennuksille pitää löytää joko uusiokäyttökohteita tai niitä uhkaa purkaminen ja alueen uudisrakentaminen. Maiseman muutosta tutkimalla voidaan tarkastella sitä, kuinka teolliset maisemat muuttuvat ja kuinka yksilöt sekä ryhmät ovat eri tavoin vuorovaikutuksessa ympäristön ja maiseman kanssa, sekä sitä kuinka he muokkaavat ja käyttävät sitä.

Suomessa teollisuusperinnön tutkijoiden käyttöön vakiintui 1990-luvulla käsite teollinen maisema, jolloin siirryttiin teollisuuden jälkien tarkastelussa yksittäisistä rakennuksista laajempiin kokonaisuuksiin sekä kulttuuriympäristöjen tarkasteluun. Rajatuille kohteille tehdyt useat tapaustutkimukset auttoivat ymmärtämään moniulotteisen ilmiön muotoutumista ja paikallista luonnetta. (Sivula 2014: 9.)

Pikisaaren topografia on muuttunut paljon vuosisatojen aikana, kun aiemmin erilliset saaret Pikisaari, Korkeasaari ja Halkosaari ovat kuroutuneet yhteen sekä maankohoamisen myötä että ihmisen toiminnan vaikutuksesta, kun niiden välejä on täytetty alueella sijaitsevan sahan purujätteellä. Saaren teollisuus alkoi jo 1600-luvulla, kun saaressa toimi pikipolttimo. Vakituista asutusta alueella ei vielä tuolloin ollut, mutta pikipolttimon lisäksi siellä sijaitsi laivanveistämöitä sekä tolppa- ja meriaittoja.

Pikisaari poltettiin lähes kokonaan maan tasalle englantilaisten toimesta vuonna 1854 Krimin sodassa, minkä jälkeen aluetta alettiin rakentaa uudelleen. Merkittävimmät saaressa toimineet teollisuuslaitokset aloittivat toimintansa 1800-luvun lopussa, jolloin saareen perustettiin kankaiden värjäämö ja kehräämö sekä Suomen ensimmäinen konepaja. Korkeasaaren puolelle perustettiin saha vanhan laivanveistämön paikalle. Sahateollisuuden myötä Korkeasaareen sekä osittain Pikisaaren puolelle nousivat sahatavaran kuivaukseen käytetyt lautatarhat.

*Kuva 2. Vanhan villatehtaan tiilirakennus. Kuvaaja: Noora Perälä.*

Teollisuuden tarjoamien työpaikkojen takia Oulun kaupungin väkiluku alkoi kasvaa, jonka takia työväen asuntotilanne oli 1800–1900-lukujen vaihteessa heikko ja asumiseen tarvittiin uusia alueita. Osa tehtaista alkoi rakentaa asuinrakennuksia omistajilleen ja työntekijöille. Näin tapahtui myös Pikisaaressa, jonka merkitys tilana alkoi muuttua, kun saari liittyi asumisen levittäytymisen myötä tiiviimmin osaksi kaupunkia, eikä se ollut enää pelkästään teollisuuskäytössä. Ensimmäinen silta Pikisaareen rakennettiin vuonna 1944, jonka jälkeen saari ei ollut enää erillään mantereesta, eikä esimerkiksi huonot sääolosuhteet olleet esteenä saaren pääsylle tai sieltä pois. Pikisaaren teollisuus alkoi hiljalleen hiipua, kun tehtaat yksitellen lopettivat toimintansa esimerkiksi vanhentuneiden koneiden myötä. Saaren teollisuus loppui lopulta kokonaan 1970-luvulla. Paikan merkitys tuli teollisuuden loppuessa käännekohtaan ja se piti määritellä uudelleen.

Muuttuminen arvostetuksi alueeksi

Pikisaaren koko vanha rakennuskanta joutui purku-uhan alle, kun Oulussa vuonna 1966 tehtiin niin sanottu monumentaalikeskuksen asemakaava, jossa saari oli varattu kokonaan yleiseen käyttöön, kuten kesäteatterille, ravintolalle ja parkkipaikalle. Suunnitelma liittyi Suomessa 1960-luvulla käynnistyneeseen laajamittaiseen keskusta-alueiden puukortteleiden purkamiseen modernien kaupunkiuudistusten tieltä.

Monumentaaliasemakaavaa ei sellaisenaan koskaan kuitenkaan toteutettu Pikisaaressa, vaan suunnitelma supistui siihen, että kaupunki lunasti saaren yksityiset tontit ja ainakin yhden tontin rakennukset purettiin. Vuonna 1978 ilmestyneessä Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet -julkaisussa Pikisaari oli merkitty ensimmäistä kertaa yhdeksi Oulun merkittävistä kohteista. Suojeluperusteiksi oli merkitty maisemallinen arvo, maisemakokonaisuus, rakennushistoriallinen arvo sekä historialliset perusteet.

Osasta vanhoista teollisuusrakennuksista saneerattiin asuintaloja 1990-luvulla. Rakennusten ympärillä olleita puisia piharakennuksia purettiin ja niiden tilalle rakennettiin uusia asuintaloja. Entiset työläisten puiset asuinrakennukset pysyivät kaupungin omistuksessa, joka peruskorjasi niitä asuin- ja työtiloiksi, erityisesti käsityöläisille ja taiteilijoille. Pikisaaressa käynnistyi uudisrakennushanke vuonna 2010, jonka jälkeen saareen ei ollut enää tarkoitus rakentaa uusia taloja. Kuitenkin vuonna 2021 saaressa käynnistyi jälleen kaavamuutoshanke, jonka tavoitteena on rakentaa yhteen historialliseen pihapiiriin uusia asuintaloja. Hanke on kuitenkin edelleen kesken, eikä kaavamuutoksesta ole tehty vielä lopullista päätöstä. Uudisrakennushankkeet ovat herättäneet vastustusta osassa paikallisista, koska niiden katsotaan pilaavan ainutlaatuisen historiallisen ympäristön.

*Kartat 1 ja 2. Kartta 1 vuodelta 1931 ja kartta 2 vuodelta 2022. Kartat on digitoitu Maanmittauslaitoksen karttojen ja ilmakuvien pohjalta.*

Pikisaaren kulttuuriperintö

Pikisaaren kulttuuriperinnön voi ajatella nykyään muodostuvan sen teollisesta historiasta, jäljelle jääneistä teollisuusrakennuksista, vanhoista asuinrakennuksista, pikiruukin muinaisjäännösalueesta sekä tämän päivän taiteilija- ja käsityöläisyhteisöstä sekä heidän tuottamastaan merkityksestä alueen kulttuuritoimijoina. Kulttuuriperintöä voidaan pitää voimavarana, joka vaikuttaa esimerkiksi monin eri tavoin yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointiin (Ainiala et al. 2021: 23). Myös kaupungit voivat hakea kulttuuriperinnöstä ja kulttuurista vauhtia esimerkiksi taloudelliseen kasvuun, viihtyvyyden parantamiseen tai imagon luomiseen. Taiteen ja teollisen kulttuuriperinnön yhdistämisen merkitys kaupunkialueiden kehittämisessä havaittiin maailmalla jo muutama vuosikymmen sitten.

Pikisaaren kulttuuriperintöä hyödynnetään esimerkiksi Oulun matkailumainonnassa, mutta se oli myös hyvin keskeisessä osassa Oulun kulttuuripääkaupunki 2026 -hakemuksessa, jossa saaresta kaavailtiin kaupungin kulttuurista keskusta. Saaren historiaa välitetään kävijöille esimerkiksi alueella sijaitsevan Merimiehenkotimuseon -näyttelyssä sekä saaren eri osiin pystytetyillä infokylteillä.

Saaren pohjoispuolella sijaitseva pikiruukin alue on nykyisin suojeltu muinaisjäännöskohde. Alueella on havaittavissa kasvillisuuden seasta mustia, kovia ja tervalle tuoksuvia laattoja sekä puurakenteita. Arkeologi Marika Hyttisen (2021) mukaan näiden menneestä toiminnasta kertovien näkyvien merkkien kautta pienpoltto on edelleen läsnä Pikisaaressa. Paikalla kävijöille nämä merkit eivät kuitenkaan välttämättä kerro saaren historiasta, jos pienpolton jättämiä jälkiä ei osata tulkita. Nämä haistettavissa, nähtävissä ja kosketettavissa olevat jäänteet luovat kuitenkin jatkuvasti uusia, paikkaan liittyviä aistimuistoja, jotka tuovat historian konkreettisesti mukaan tähän päivään (Hyttinen 2021: 137.)

*Kuva 3. Pikitörmällä näkyviä tervalaattoja ja puurakenteita. Kuvaaja: Noora Perälä.*

Lopuksi

Teollisuuden loppumisen jälkeen paikan identiteetti muuttuu ja sen tarkoitus joudutaan määrittelemään uudelleen. Pikisaaren muuttuminen vanhasta teollisuusalueesta kulttuurin paikaksi, on yhdistettävissä osaksi laajempaa vanhojen teollisuusalueiden uudelleenkäyttöä kulttuurisina kohteina. Suomessa esimerkiksi useilla ruukkialueilla on tapahtunut 1900-luvun lopulla muutosprosessi tehdasyhdyskunnasta matkailu- ja kulttuuriperintökohteeksi. Monessa entisessä rautaruukissa kulttuuri- ja taidealat ovat olleet uusien elinkeinojen ja identiteetin perusta matkailun ohella.

Historiallinen kaupunki ei ole koskaan valmiina olemassa, vaan se on muodostunut niiden valintojen tuloksena, mitä menneisyyden aineellisista jäljistä päätetään säilyttää muistuttamaan menneestä ja mitä ei. Kaupunkia ja sen piirteitä määritellään aina sen hetkisistä tarpeista ja arvoista käsin. Näin ollen kulttuuriperintö ei ole mitään pysyvää, vaan siinä missä yksilöt ja yhteisöt voivat muodostaa ja arvottaa uutta kulttuuriperintöä, he voivat myös luopua menneestä ja hävittää vanhaa. Kulttuuriperinnön ja historian käyttöä ja arvottamista tutkimalla voidaan mahdollisesti vaikuttaa kaupunkisuunnitteluun sekä ymmärtää entistä paremmin kulttuuriperinnön hyötyjä alueiden viihtyvyyden ja hyvinvoinnin parantajina.

Noora Perälä

Kirjoittaja on valmistunut maisteriksi Oulun yliopistosta, arkeologian oppiaineesta. Kirjoitus perustuu kirjoittajan vuonna 2022 valmistuneeseen Pro gradu -tutkielmaan Teollisuusalueesta kulttuurin keskukseksi: Oulun Pikisaaren muuttuva kulttuuriperintö ja sen merkitys.

Lähteet

Raportit ja selvitykset

Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto. 1978. Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet. Julkaisusarja A:41, Oulu.

Teivaala, T. 1972. Oulun Keskussuunnittelu: Pikisaaren kehittämissuunnitelma. Väliraportti 3, Oulu.

Kirjallisuus

Ainiala, T., Kivilaakso, A., Olsson, P. Savolainen, P. ja Vahtikari, T. 2021. Kadun kulmassa: Reittejä humanistiseen kaupunkitutkimukseen. Vahtikari, T., Ainiala, T., Kivilaakso, A., Olsson, P. ja Savolainen, P. (toim.) Humanistinen kaupunkitutkimus. Tampere: Vastapaino, 7–28.

El Harouny, E. 2008. Historiallinen puukaupunki suojelukohteena ja elinympäristönä: Esimerkkeinä Vanha Porvoo ja Vanha Raahe. Osa 1. Acta Universitatis Ouluensis C Technica 312. Oulu: Oulun yliopisto.

Hautala, K. 1975. Oulun kaupungin historia: III, 1809–1856. Oulu: Kirjapaino Osakeyhtiö Kaleva.

Hyttinen, M. 2021. Ajan multaamat muistot: Historiallisen arkeologian tutkimus Oulun Pikisaaren pikiruukista, ruukkiyhteisöstä ja maailmankuvasta 1640-luvulta 1890-luvulle. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.

Immonen, V., Mäki, M. & Taavitsainen, J.-P. 2018. Tutkimuksen ja kulttuuriperinnön jännitteitä: Teollisuusarkeologian historia Suomessa. Tekniikan Waiheita 36(3), 22–38. https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/82367

Juola, M. 2021. Muuttuva teollisuusmaisema: Pateniemen entisen saha-alueen
maiseman biografia. Tekniikan Waiheita 39(3), 60–84. https://doi.org/10.33355/tw.102888

Perälä, N. 2022. Teollisuusalueesta kulttuurin keskukseksi: Oulun Pikisaaren muuttuva kulttuuriperintö ja sen merkitys. Pro gradu -tutkielma. Kulttuuriantropologian ja arkeologian koulutusohjelma/Humanistinen tiedekunta. Oulu: Oulun yliopisto.

Riesto, S. 2018. Biography of on Industrial Landscape. Carlberg ́s Urban Spaces Retold. Landscape and heritage studies. Amsterdam: Amsterdam University Press.

Rossi, A. 2012. Pikisaaren Pikiruukki: Pien valmistus osana tervan menestystarinaa. Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla: Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Oulu: Painotalo Suomenmaa, 197–200.

Sairinen, Rauno. 2020. Fiskarsin ruukin tuotannolliset vaiheet ja niiden vaikutus ruukkimiljööseen: Rauta- ja kupariruukista kulttuuri- ja matkailuruukiksi. Tekniikan Waiheita 37(4), 7–32. https://doi.org/10.33355/tw.88906

Sivula, A. 2014. Teollinen kulttuuriperintö vakiintui suomalaiseen historiatietoisuuteen. Tekniikan Waiheita 32(2), 5–18. https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/64111

Sormunen, M. 1994. Pikisaaren historia. Oulu.

Vahtikari, T. 2013. Merkityksin rakennettu vanha Rauma: Suomalaisen historiallisen kaupungin varhainen määrittely valintoina ja vuoropuheluna. Lento, K. & Olsson, P. (toim.) Muistin kaupunki: Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 294–323.

Aineeton kulttuuriperintö osana rakennussuojelua

18/10/2023 / Vieraileva kirjoittaja

Suomen uusimmassa kulttuuriperintöstrategiassa vuodelta 2021 todetaan, että kulttuuriperintö on kiinteä osa meidän elämäämme ja se liittyy samalla kaikkeen ympärillämme. Kulttuuriperintö voi olla aineellista, aineetonta tai digitaalista, erottamattomana osana toisistaan. Sille on myös ominaista, että se muodostuu ihmisen toiminnan kautta ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. (Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030.) Kulttuuriperintö heijastaa samalla arvojen, arvovalintojen, perinteiden, tietojen ja taitojen sekä uskomusten muutosta. Kulttuuriperintö on siis jatkuvassa muutosprosessissa, joka voi olla myös haasteena sen säilymisessä. Oleellisinta onkin sen säilyttäminen ja eteenpäin vieminen, samalla kuitenkin kulttuuriperintöä uudistaen.

Aineeton kulttuuriperintö on elävää, läsnä arjessa sekä jokapäiväisessä elämässä. Aineettomaan kulttuuriperintöön ei lukeudu pelkästään menneisyyden kulttuuri-ilmaisut ja tavat, vaan se kuuluu myös nykypäivään periytyen sukupolvelta toiselle. Se voi olla mm. suullista perinnettä ja ilmaisuja, esittävää taidetta sekä sosiaalisia käytäntöjä, rituaaleja ja juhlatilaisuuksia, luontoon ja maailmankaikkeuteen liittyvää tietoa ja käytäntöjä sekä käsityötaitoja. (Kanerva & Mitchell 2015, 24.)

Käsittelen tekstissäni aineettoman kulttuuriperinnön merkitystä rakennetun kulttuuriympäristön suojelun osalta. Työni pintakäsittelyalan ammatillisena opettajana on herättänyt pohtimaan sen eteenpäin siirtämisen merkitystä, ja näkökulmani aiheeseen heijastuu pääosin opettajuuteeni peilaten. Kirjoitukseni pohjautuu myös maisterintutkielmaani, jossa olen käsitellyt aineettoman kulttuuriperinnön merkitystä osana rakennussuojelua yksilön näkökulmasta sekä siihen liittyviä taustatekijöitä.

Vanha Porvoo tutkimuskohteena

Työni kautta syntyneet pohdinnat rakennusperinnön suojelun ja aineettoman kulttuuriperinnön tiiviistä yhteydestä toisiinsa synnyttivät maisterintutkielmani aiheen sekä kiinnostuksen tutkia aihetta enemmän. Haastattelujen ja internet-kyselyn kautta toteutunut empiirinen tutkimus on rajautunut rakennusperinnöltään ainutlaatuiseen Vanhaan Porvooseen. Kohderyhmäksi valikoitui vanhan kaupungin asukkaat. Tavoitteenani on ollut muodostaa kokonaiskuva Vanhan Porvoon asukkaiden rakennussuojelumyönteisyyteen ja arvovalintoihin vaikuttavista tekijöistä ainutlaatuisen rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisen kannalta.

*Kuva 1. Lähes kaikille tuttu Vanha Porvoo kuuluu valtakunnallisesti merkittävään rakennettuun kulttuuriympäristöön ja on osa kansallismaisemaamme. Kuva: Tanja Holmberg.*

Tutkimuksestani selvisi, että ympäristöllä, yhteisöllisyydellä, perinteillä, koulutuksella ja kotiseudulla sekä paikallisidentiteetin rakentumisella on kaikilla ollut vaikutusta vanhan kaupungin asukkaiden rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämiseen perustuvien arvojen muodostumiseen. Vahvimmin esiin nousivat aiemmilta sukupolvilta siirtyneet perinteet, kotiseudun merkitys sekä ympäristön vaikutus. Ympäristön osalta korostui etenkin sen esteettinen merkitys asukkaille. Pysyvyys, jatkuvuus sekä historian läsnäolo jokapäiväisessä elämässä ovat myös vahvistaneet halua suojella rakennusperintöä.

Yksilötason vaikuttimet määräytyvät tarpeiden, tunteiden ja ympäristön antamien merkityssisältöjen kautta. Sitoutuminen omaan asuinympäristöön ja sen suojeluun on siis syntynyt itselle tärkeiden asioiden välityksellä. Oli ilo havaita, että asukkaiden kesken rakennussuojelu koettiin erittäin tärkeäksi, ja sen toteutumiseen katsottiin voitavan vaikuttaa jollain tasolla omien arvovalintojen kautta. Osaltaan omistautumisesta omaan ympäristöön kertoi myös se, että tutkimukseen osallistui yli kolmannes kaupunginosan asukkaista.

*Kuva 2. Koti Vanhassa Porvoossa, jossa sisätilojen pintoja on säilytetty pieteetillä.*
*Kuva: Tanja Holmberg.*

Opetuksella ja ympäristöllä on väliä

Koulutuksen tai omaehtoisen opiskelun merkitys nousi myös esiin sekä kyselyn että haastattelujen yhteydessä. Kiinnostus rakennussuojeluun on voinut lähteä yhdestä mielenkiintoisesta kirjasta tai innostavasta sekä kannustavasta opettajasta. Tähän olen saanut vahvistusta oman työni kautta saatujen havaintojen kautta.

Taustani rakennuskonservaattorina on ohjannut opetustani rakennussuojelua tukevaan suuntaan, toki opetussuunnitelmaa noudattaen. Koen, että opetuksellani on ollut merkittävä vaikutus opiskelijoiden suhtautumiseen vanhaa rakennuskantaa ja rakennettua kulttuuriympäristöä kohtaan. Olen voinut omalla työlläni edesauttaa kulttuurisen kestävyyden eteenpäin viemistä opettamalla mm. perinteisiä käsityöläismenetelmiä, materiaaleja sekä tyylihistoriaa. Arkkitehtuurin historian sekä perinteisten menetelmien tuntemus lisää yleistä ymmärrystä ja arvostusta vanhaa rakennuskantaa kohtaan ja vähentää niihin liittyviä ennakkoluuloja.

Folkloristi Kirsi Hänninen pohtii artikkelissaan (2013) kulttuuriympäristökasvatuksen haasteellisuutta, kun kyseessä on oppijan henkilökohtainen suhde ja asenne ympäristöön. Kulttuuriympäristökasvatuksen yhtenä lähtökohtana on ympäristön sekä kulttuuriympäristön tärkeyden oivaltaminen. Tätä kautta syntyy arvostus ympäristöä kohtaan ja suojelun merkitys korostuu. Hännisen mukaan omakohtainen kokeminen kulttuuriympäristössä voi synnyttää halun suojella. (Hänninen 2013, 194–195.)

Kokemuksellisuus on ollut myös oman opetukseni lähtökohta. Olen huomioinut erityisesti Porvoon ja sen lähialueen vanhan kulttuuriympäristön opetuksessani, sillä se on valmistuneiden opiskelijoideni pääsääntöistä työllistymisaluetta. Vanha Porvoo on toiminut autenttisena historiallisena oppimisympäristönä sekä teorian että käytännön opetuksessa. Ympäristöllä ja paikan kokemisella on ollut selkeä vaikutus opetuksen kokonaisvaltaisen sisäistämisen kannalta: se on toiminut suojelutavoitteiden edistäjänä sekä tarjonnut otollisen kontekstin oman ammatillisen identiteetin rakentamiselle.

*Kuva 3. Pintakäsittelyalan opiskelijat maalaavat perinteisellä keittomaalilla 1700-luvun puutaloa Vanhassa Porvoossa. Kuva: Tanja Holmberg.*

Kulttuurihistorioitsija Leena Rossin ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta käsittelevässä artikkelissa (2010) puolestaan korostuu kokonaisvaltaisen ympäristösuhteen lisäksi eri ikäkausien merkitys siihen, kuinka ihminen suhtautuu ympäristöönsä. Ikäkaudet jäsentävät ympäristösuhteen muutoksia ja kehityskulkua. (Rossi 2010, 81, 83.) Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksilla ja elämyksillä voi olla suurikin vaikutus siihen, miten ihminen hahmottaa ja arvottaa kulttuuriympäristöä tulevaisuudessa. Kun varhaiskasvatuksessa ja lapsuuden kokemuksissa luodaan kiinteää suhdetta historiaan ja menneisyyteen, kulttuuriympäristön arvostukseen, se kantaa hedelmää aikuisena ja antaa ymmärrystä ja arvostusta kulttuuriperinnön suojeluun. Kulttuuriympäristön vaaliminen ja arvostaminen saa näin ollen vankkaa pohjaa lapsuuden kokemuksien ja tulkintojen kautta.

Lopuksi

Elävän kulttuuriperinnön suojeleminen on pohjana sekä rakennetun että muun aineellisen kulttuuriympäristön säilyttämisessä. Kulttuuriympäristöstrategia ja kansainväliset sopimukset tukevatkin toisiaan aineettoman kulttuuriperinnön siirtämisestä seuraaville sukupolville esimerkiksi koulutuksen kautta. Myös tuoreimmassa kulttuuriperintöstrategiassa painotetaan kulttuuriperinnön vahvistamisen tärkeyttä etenkin nuoremmissa ikäryhmissä, jotta kulttuuriperinnön jatkuvuus ja säilyminen turvattaisiin tulevaisuudessa. Koulutuksen, tiedon ja sen jakamisen kautta rakentuvan kulttuuriperinnön arvon oivaltamisen merkitys on siis havaittu ja sen eteen on luotu tavoitteita kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä edistämään.

Voidaan todeta, että ihminen ja kulttuuri kuuluvat saumattomasti yhteen. Ymmärtämällä mennyttä voimme rakentaa tulevaa. Omalta osaltani jatkan motivoituneena ja hyvillä mielin omaa osuuttani tulevaisuuden rakentamiseksi vieden aineetonta kulttuuriperintöä toivottavasti vielä vuosia eteenpäin.

Tanja Holmberg

Kirjoittaja on valmistunut Jyväskylän yliopiston Kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmasta opintosuuntana museologia ja toimii pintakäsittelyalan ammatillisena opettajana Porvoossa.

Lähteet

Kirjallisuus

Hänninen, K. 2013. Kulttuuriympäristökasvatusta ja kulttuuriperintökasvatusta sosiaalisesti. Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Toim. M. Laine & P. Toivanen. Suomen kulttuuriperintökasvatuksen julkaisuja 6. Helsinki: Erweko Oy, 193-203. https://kulttuuriperintokasvatus.fi/wp-content/uploads/2015/04/Kestava_kasvatus.pdf

Kanerva, A. & Mitchell, R. 2015. Elävä aineeton kulttuuriperintö. Hankkeen loppuraportti. Cuporen julkaisut. Museovirasto.

Rossi, L. 2010. Yksilöllä on väliä ympäristön kannalta – Miten voisi tutkia yksilön elinikäistä ympäristösuhdetta. Elore, vol. 17–(2). Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry, 79–103. https://journal.fi/elore/article/view/78877

Muut lähteet

Kulttuuriperintö voimavarana kestävälle tulevaisuudelle ja hyvälle elämälle. Ehdotus kulttuuriperintöstrategiaksi 2022–2030. 2021. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja.

Holmberg, Tanja. 2023. Yksilön merkitys rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisprosessissa: suojelukohteena Vanha Porvoo. Museologian maisterintutkielma. Jyväskylän yliopisto.

Yhteisöllistä kulttuuriperinnön vaalimista: SMY 153 vuotta

20/09/2023 / Vieraileva kirjoittaja

”Seuran työala oli alkuaan ollut laaja ja moninainen. Vuodet ovat nähneet seuran ja laitoksen toisensa jälkeen syntyvän vaalimaan niitä eri tehtäviä, joitten hoito kerran oli vain yhdistyksestä riippuvainen”, lausui arkeologi, professori ja yhdistyksen tuolloin aloittanut puheenjohtaja A. M. Tallgren vuonna 1930 pitämässään Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 60-vuotisjuhlapuheessa (Kotiseutu 1931). Näin todella onkin; yhdistyksen rooli esimerkiksi Suomen kansallismuseon perustamisessa ja kokoelmien synnyssä on ohittamaton. Vähemmän tunnettuja ovat muun muassa keruukampanjat, kuten paikannimien keruu, joka käynnistettiin 1879. Vuonna 2023 yhdistys on jo 153-vuotias ja yhteisöllinen kulttuuriperintötyö jatkuu.

Nuoret arkeologit A. M. Tallgren ja C. A. Nordman vuonna 1920. Tallgren toimi tuolloin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sihteerinä, Nordman vasta 1930-luvulla. Valokuvaaja Karin Hildén oli taidemaalari, joka toimi Kansallismuseon piirtäjänä. Kuva: Karin Hildén / Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Yhdistys perustettiin nimellä Finska Fornminnesföreningen, Suomen Muinaismuisto-Yhtiö vuonna 1870. Yhtiö oli epäonnistunut käännös föreningen-sanasta ja jo muutamaa vuotta myöhemmin siitä luovuttiin kokonaan. Ruotsinkielinen nimi saatiin suoraan Ruotsin sisaryhdistyksestä.

Aktiivijäseninä oli alusta pitäen myös naisia, ja monet toimivat myös puolisoidensa työpareina. Edellä mainitussa puheessaan Tallgren nosti esille samana vuonna edesmenneen, J. R. Aspelinin puolison Anna Aspelinin: ”Muinaismuistoyhdistys oli intiimi yhdistys ja imi siitä voimansa. Elisabetinkadun pienessä puutalossa, Aspelinin kodissa ajateltiin sen rohkeimmat ajatukset. Anna Aspelin otti kaikkeen osaa.” Anna Aspelin, os. Nielsen, oli kööpenhaminalainen kauppiasperheen tytär (Salminen 2014, 16). Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin nainen kuitenkin vasta vuonna 1962, jolloin arkeologi, professori Ella Kivikoski valittiin tehtävään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Ella Kivikoski oli myös Filosofisen (nyk. Humanistisen) tiedekunnan ensimmäinen naisprofessori. Häntä seuraava nainen yhdistyksen puheenjohtajana oli taidehistorioitsija ja keskiajantutkija, Kansallismuseon ylijohtaja Helena Edgren vuosina 2004–2010. Tämän kirjoittaja on yhdistyksen 27. puheenjohtaja, ja siinä tehtävässä neljäs nainen, dosentti Pia Olssonin seuraajana.

Yhdistyksen tutkimusretkiä vuosina 1871–1902 esittelevä näyttely *Aikamatka 2020* kiersi viidellä paikkakunnalla. Kuva: Leena Elina Valkeapää.

Keskeistä yhdistyksen varhaisaikojen toimintaa olivat tutkimusmatkat niin suomensukuisten kansojen pariin kuin tietenkin myös vuosien 1870–1902 välillä toteutetut kahdeksan taidehistoriallista kotimaan tutkimusretkeä. Yhdistyksen juhlavuonna dosentti Leena Valkeapää käsikirjoitti retkistä kiertonäyttelyn nimeltään Aikamatka 2020. Rauman museossa näyttelyssä oli mukana myös kaksi tuolia, jotka dokumentoitiin Pyhän Ristin kirkossa toisella retkellä 1874. ”Sakaristosta löytyi lisäksi kaksi huomattavan kauniisti veistettyä ja hyvin säilynyttä tuolia, joiden hieno ornamentiikka teki niistä todelliset taideteokset. Eräs englantilainen oli koettanut ostaa niitä 25 sterlingillä eli 500 markalla”, kirjoittaa Valkeapää (2020, 63) Rauman tapahtumista.

Nuori, vasta 17 vuotta täyttävä Albert Edelfelt oli ensimmäisellä retkellä 1871 mukana piirtäjänä. Hän myös suunnitteli Suomen Muinaismuisto-Yhtiön jäsenkirjan tai -kutsun vuonna 1870. Moniulotteinen ja rikas Edelfelt-tutkimus ei tähän yksityiskohtaan ole vielä ulottunut. Kutsukirjeeseen kuuluva kuva kertoo, mitä osia menneisyyteen tuolloin liitettiin: kantele, Raamattu, pergamenttikäärö, piispan hiippa ja sauva sekä haarniska, miekka ja kirves epämääräisessä kasassa, ehkäpä röykkiöhaudan edessä. Esineiden vieressä on antikisoiva, vaakunakilpeä pitelevä Suomi-neito, jonka kruunu mallintaa mahdollisesti muinaislinnaa. Neito osoittaa sormellaan edessään olevaa esineryhmää – ele, joka on taiteessa ollut vuosisatoja tehokas visuaalinen viestintätapa kuvan ja sen katsojan välillä. Taustalla järven toisella puolen, vaarojen lomassa, häämöttävät korkeatorninen kirkko ja linna. Kuusen juuret puolestaan sekoittuvat pakanallisuutta kuvaavaan eräänlaiseen griippiin tai hybridiolentoon, jolla on suden pää ja kotkan vartalo.*

Yksityiskohta Suomen Muinaismuisto-Yhtiön kutsukirjeestä. Albert Edelfeltin piirros 1870. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Tätä kuvallista kokonaisuutta on kiinnostava verrata yhdistyksen myöhempään dokumenttiin, jossa kaikki osat ovat järjestyksessä; sotku on organisoitu. Vasemmalla olevan Piispa Henrikin kuvan mallina on ollut Akaan kirkosta peräisin oleva monivärinen, lehmuksesta valmistettu puuveistos (n. 1500). Kuva on rakennettu niin, että veistoksen puuttuvat kädet on täydennetty, ja niihin on laitettu niin kirja kuin piispansauvakin. Fragmentista on tullut ehjä, eivätkä tavarat enää loju sekaisin pientareella!

Suomen Muinaismuistoyhdistys kutsui Emil Nervanderin kunniajäsenekseen vuonna 1913. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Muinaismuistoyhdistyksen retkien tuottamat dokumentit ovat edelleen korvaamatonta lähdeaineistoa tutkimukselle. Tästä Houtskarin kirkon pyhimyskaappi on yksi erityisen selkeä esimerkki. Oven sisäpuolelta on oikeastaan kokonaan kadonnut laivaa kuvaava maalaus, jonka Edelfelt dokumentoi ensimmäisellä retkellä vuonna 1871. Tämä on tärkeä ja Suomessa ainutlaatuinen yksityiskohta: keskiaikainen teos, joka kertoo jotain omasta historiastaan ja hankinnastaan.

Houtskarin (Korppoon) kirkon pyhimyskaappi (1508) ja sama esine Albert Edelfeltin dokumentoimana Suomen Muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkellä 1871. Piirustuksessa näkyy oikeanpuoleisen oven alaosassa ollut laiva-aihe ja siinä ollut teksti *Oloff anderson i korpo soken* eli Korppoon pitäjän Olof Anderson. Kuvat: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.

Suuri dokumentaarinen arvo on luonnollisesti myös rakennuksia kuvaavilla piirustuksilla. Esimerkiksi Pälkäneen nykyisestä rauniokirkosta arkkitehti Selim A. Lindqvistin akvarellit tuovat esiin täysin hävinneitä päätyseinien maalausfragmentteja. Kirkon vesikatto oli romahtanut jo pari vuotta dokumentointia aiemmin, ja alennustila oli alkanut jo 1830-luvulla: ”Kirkko oli uuden valmistuessa jätetty tyhjilleen ja tyhjennetty tarpeellisista esineistä lattialankkuja myöten. Kaikki oli käytetty uudelleen tai myyty huutokaupalla”, kuvailee Leena Valkeapää (2020, 124) kirjoittaessaan vuoden 1892 retkestä.

Neitsyt Maria ja lapsi, monivärinen puuveistos Pälkäneen kirkosta, 1300-luku, lehtipuuta (Suomen kansallismuseo H1183:5). Kuva: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.

Pälkäneen kirkon kaikki noin kymmenen keskiaikaista moniväristä puuveistosta oli onneksi lahjoitettu yhdistykselle jo vuonna 1872, ja nyt ne ovat osa Kansallismuseon kokoelmia. Näihin kuuluu Neitsyt Mariaa ja lasta esittävä täysplastinen veistos, joka ei tietääkseni koskaan ole ollut esillä. Veistos on epäilemättä jäänyt tuntemattomaksi myös siksi, että alan perusteoksessa eli C. A. Nordmanin monografiassa (1965) ei syystä tai toisesta ole veistoksesta lainkaan tietoja tai kuvaa. Teoksessa on metallisia lehdyköitä kiinnitettynä vaatteisiin ja päänauhaan.

Pyhä Anna itse kolmantena, myöhäiskeskiaikainen monivärinen puuveistos (Suomen kansallismuseo, H2024:23) Satakunnasta, k. 45 cm. Taustapuoli, jossa näkyy kirjoitettuna ”J. Lehtinen 1881”. Lehtinen oli yksi monista yksityishenkilöistä, jotka keräsivät yhdistykselle esineitä, joista myöhemmin muodostui Suomen kansallismuseon kokoelmat. Kuva: Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat.

Muinaismuistoyhdistyksellä oli useita kontaktihenkilöitä, jotka keräsivät esineistöä yhdistyksen kokoelmiin. Tällainen toimija oli esimerkiksi kansakoulunopettaja J. Lehtinen, jonka nimi on merkitty myöhäiskeskiaikaisen, Pyhä Anna itse kolmantena -aihetta esittävän puuveistoksen taakse (ks. Räsänen 2009, 196–197). Esine kuului lähetykseen, jonka Lehtinen kokosi Ikaalisten kihlakunnasta vuonna 1881.

Myös vanhoja kirjoja kerättiin; Johanna Lilja kertoo tutkimuksessaan (1996) seppä Antti Reinikaisesta, jota yhdistyksen Savonlinnan asiamies ei hevin meinannut saada myymään omistamaansa vuoden 1614 katekismusta. Lopulta hän lahjoitti tämän vuonna 1890 sukuperintönään saamansa piispa Ericus Erici Sorolaisen katekismuksen. Yhdistys palkitsi Reinikaisen kutsumalla hänet ilmaisjäseneksi. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelma sijoitettiin vuonna 1916 avattuun Kansallismuseoon, mikä sekin kertoo yhdistyksen suuresta vaikutuksesta museon muotoutumiseen kaikkine osineen.

Viranomaistehtävien sijaan yhdistyksellä on nykyään muita tehtäviä, joista keskeinen on toimia kulttuuriperintöalan yhtenä johtavana kotimaisena tieteellisenä julkaisijana. Tämän Muikkari-blogin ensimmäisessä kirjoituksessa vuoden 2022 alussa korostetaan tutkitun tiedon ja tutkivan asenteen merkityksen vahvistamisen edistämistä yhteiskunnassa. Yhdistys pyrkii niin ikään voimistamaan kollegiaalisuutta sekä tiedon siirtymistä aina uusille sukupolville. Seuraava, tänä syksynä 2023 käynnistyvä esitelmäsarjamme teema onkin nimeltään Tiede perintönä.

Elina Räsänen

Kirjoittaja on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja ja taidehistorian dosentti.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan pitämään yhdistyksen vuosikokousesitelmään Suomen kansallismuseossa 10.5.2023. Osia siitä on julkaistu Muuriankkuri-lehdessä (2/2022, 12–15). Yhdistyksen historiaan voi tutustua laajemmin sen verkkosivuilla ja Muinaismuistosäätiön sivuilla.

*Kiitokset myös opiskelijoille kuvattujen esineiden ja asioiden tunnistusavusta!

Kirjallisuus

Lilja, Johanna 1996. Libri rari et cari. Museoviraston vanhan kirjallisuuden kokoelmaluettelo. Museovirasto, Helsinki.

Nordman, C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. SMYA–FFT 62, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. SMYA–FFT 116. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Salminen, Timo 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. SMYA–FFT 122. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Tallgren, A. M. 1931. Suomen muinaismuistoyhdistys 60 vuotta, Kotiseutu 1931. https://fennougrica.kansalliskirjasto.fi/bitstream/handle/10024/89944/SMYA_21.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Valkeapää, Leena Elina 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. SMYA–FFT 124. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Fragmentteja Kansallismuseon varhaisissa näyttelyissä

09/06/2023 / Vieraileva kirjoittaja

“Kulttuurihistorialliset kokoelmat ovat saaneet alkunsa siinä pienessä, muinaiskaluja y. m. käsittävässä museossa, jonka yliopisto muuttonsa jälkeen Turusta Helsinkiin perusti. – – Sen jälkeen kun Suomen Muinaismuistoyhdistys v. 1870 alkoi hedelmällisen toimintansa isänmaallisen tutkimuksen palveluksessa, kasvoi museo nopeasti, etupäässä yksityisten henkilöiden sekä maamme seurakuntien antamien lahjoitusten kautta. – – sittenkun [Muinaistieteellisen] Toimikunnan virkamiehistöä v. 1892 tuntuvasti lisättiin, yhdistettiin seuraavana vuonna sekä yliopiston että Muinaismuistoyhdistyksen historiallis-kansatieteelliset kokoelmat, samoin kuin Ylioppilasosakuntien kansatieteelliset keräelmät, Valtion Historialliseksi Museoksi.“
Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 3–4)

Näin luonnehti kansallisten museokokoelmien historiaa intendentti Karl Konrad Meinander Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa vuonna 1906. Kyseinen kokoelmanäyttely esitteli pääasiallisesti kirkollista taidetta, ja myös kuvajäljennöksiä kirkollisista taide-esineistä. Merkittävä osa kirkkotaiteesta oli peräisin keskiajalta. Suomen kansallismuseon valmistuttua ja avattua ovensa yleisölle vuonna 1916, kirkkotaidetta päästiin esittelemään sen keskiaikaisen mallin mukaan rakennetussa kirkkosalissa. Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely puolestaan järjestettiin Helsingissä vuonna 1928, jolloin modernia kirkkotaidetta esiteltiin Taidehallissa, ja historiallista Kansallismuseossa. Tässä kirjoituksessa luodaan valikoitujen esimerkkien avulla pieni katsaus näihin varhaisiin näyttelyihin ja erityisesti keskiaikaisen kirkkotaiteen esittelyyn niissä. Monet esineet olivat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, niistä puuttui osia tai kokonaisuudet olivat kadonneita. Miten esineiden fragmentaarisuus oli tuotu näissä näyttelyissä esille?

Kokoelmanäyttely Hakasalmen huvilassa 1906

“– – monien muutosten jälestä ovat kulttuurihistorialliset kokoelmat nyt saanet tyyssijan Hakasalmen huvilassa, jossa ne ensikerran voidaan asettaa kokonaisuudessaan yleisön nähtäville ja johon ne jäävät odottamaan Suomen Kansallismuseon valmistumista.”
Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa (1906, 4)

Monien muiden esineiden joukossa oli kymmenen alttari- tai pyhimyskaappia ja lukuisia puuveistoksia, jotka oli luettelon mukaan jaoteltu pyhimyskuviin 1200- ja 1300-luvuilta, keskiaikaisiin veistokuviin, jotka ovat kotimaista työtä sekä pyhimyskuviin, jotka luultavasti ovat kaikki tuotuja ulkomailta. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien töiden joukossa on pyhimyskaappi Urjalan kirkosta, jota kuvaillaan romaanilaistyyliseksi. Näyttelyluettelon mukaan sen ”kuvat ovat jäykät ja kömpelöt, ja taiteilijan on ollut vaikea saada esim. kasvoja veistetyksi pyöreästä tukista”. Veistotyö on sittemmin yhdistetty ns. Sääksmäen mestariin, jonka omintakeinen veistotyyli ei täysin välity näyttelyluettelon piirroskuvituksesta (vrt. valokuva veistoksesta). Ovissa olevat veistoreliefit esittävät kohtauksia Jeesuksen varhaisvuosista. ”Kaapin ovista on usea kuva hävinnyt, ja kuvien esittämää ajatusta on vaikea käsittää sen vuoksi että samaan ryhmään kuuluvat henkilöt ovat usein eri kaarien alla. – – mainittuja kuvia, joista yksi on poissa, tulee ajatella yhteydessä suuren keskikuvan kanssa.”

Kuva 1. Pyhimyskaappi Urjalasta Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa (Meinander 1906, 9).

Keskikuvan aiheeksi on mainittu Maaria ja lapsi, joka se alun perin on ollutkin. Veistosryhmä on kuitenkin 1400-luvun lopulla muutettu Pyhä Anna itse kolmantena -aiheeksi tekemällä keskusfiguurille uusi pää, joten keskikuvassa on oikeastaan Pyhä Anna sylissään Neitsyt Maria; Marian syliin valmistettu Jeesus-lapsi on kadonnut. Lisäksi muutettaessa kaappia Anna-aiheiseksi on yhdistetty kaksi toisiinsa kuulumatonta ja eri tekijöiden valmistamaa osaa: keskusfiguuri ja sitä ympäröivä kaappi. (Ks. Räsänen 2009, 83, 205–206.) Tämä fragmenteista koottu ja aikojen saatossa edelleen fragmentoitunut teos on konservoitu vuonna 1996, ja on nykyäänkin esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.

Kansallismuseo avautuu 1916

“Vuosina 1910–12 muutettiin kokoelmat tähän uuteen [arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarisen suunnittelemaan Kansallismuseon] rakennukseen ja asetettiin siellä esille. – – Historiallinen ja kansatieteellinen osasto olivat jo kesällä 1914 milt’ei valmiina yleisön nähtäviksi, mutta olosuhteiden pakosta lykkääntyi niiden avaaminen 31 p:ään tammik. 1916.”
Valtion historiallinen museo, Opas historiallisella osastolla (1916, 6)

Ensimmäisen perusnäyttelyn opaskirjasessa käydään näyttelysaleja läpi esine esineeltä, ja lukijaa pyritään ohjaamaan – Hakasalmen huvilan kokoelmanäyttelyn tapaan – paitsi esineiden historialliseen käyttökontekstiin, myös niiden tyylipiirteisiin, oletettuihin tekijöihin tai tekijäryhmiin ja sitä kautta tyylillisen ja taidehistoriallisen arvon näkemiseen. Tämä oli tyypillistä myös tuon ajan tutkimuksessa. Monien esineiden kohdalla on puuttuvia osia mainittu erikseen, mutta tähänkin näyttelyyn opastekstit laatinut Meinander kiinnittää lukijan huomion myös kokonaisen esineryhmän, alttarikaappien, fragmentaarisuuteen: “– – näitä kaappeja on melkoisen paljon säilynyt, niiden ovia sitävastoin vain ylen harvoja.”

Kansallismuseon kirkkosalissa keskiössä olivatkin kokonaisuudet ja kokonaisinteriööri. “Huone kokonaisuudessaan kuvaa keskiaikaista kirkkoa; se ei ole kuitenkaan minkään kirkkomme tarkka jäljennös vaan vapaasti mukailtu yhdistämällä piirteitä lähinnä Finströmin ja Kumlingen kirkoista Ahvenanmaalla.”

Kuva 2. Kansallismuseon keskiaikainen kirkkosali, ripustus 1916–1939. Kuva: P. J. Bögelund, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0.

Kansallismuseon ensimmäisen perusnäyttelyn ripustuksesta otetussa kuvassa näkyy useita keskiaikaisia veistoksia, jotka ovat irrallaan pyhimys- tai alttarikaapeista, joihin ne ovat kuuluneet. Monta vuosisataa kattavan keskiajan lisäksi esillä oli useiden eri aikakausien esineitä. Esimerkiksi taustaseinällä erottuu 1600-luvun hautajaisvaakunoita, ja poikittaisen palkin päällä olevan krusifiksin sivuille on asetettu ”Maarian ja Johanneksen kuvat – – vasta 1600-luvulta; museossa ei nimittäin ole tällaiseen n. s. triumfiryhmään kuuluvia sivukuvia keskiajalta”. Nämä ”sivukuvat” ovat alun perin kuuluneet moniosaiseen, Siuntion kirkosta peräisin olevaan barokkialttarilaitteeseen (ks. Leskinen 2021). Katonrajassa on ratsuväen lippuja 1700- ja 1800-luvulta.

Ripustuksella tavoiteltiin myös näyttävyyttä ja vaikuttavuutta. Pian itsenäistyvän Suomen vähälukuiset valtiolliset kokoelmat oli haluttu myös tuoda esille mahdollisimman runsaina; rakennettiinhan kansallista menneisyyttä tuohon aikaan paljolti juuri keskiaikaisen kulttuuriperinnön pohjalle. Kokonaisuutta voidaan pitää lavastettuna ja jossain määrin keinotekoisena, mutta toisaalta se tarjoaa myös realistisen näkökulman keskiaikaisen kirkon sisustukseen, jollaisessa on tänä päivänäkin poikkeuksetta merkkejä myös myöhemmistä ajoista.

Valokuvan vasemmassa reunassa seisoo lattialla opaskirjasessa kuorituoliksi nimetty esine, joka on ”voitu korjata melkein alkuperäiseen baldakiinin kattamaan asuunsa”. Lisäksi ”Pääalttarin aitaus on muodostettu [Hollolan] kirkosta saaduista kuorituolien osista – –”. Keskiaikaista sisustusta tutkittiin 1900-luvun alussa ahkerasti, ja irtaimiston säilyneitä katkelmia pyrittiin tunnistamaan ja rekonstruoimaan. Kyseinen ”kuorituoli” on osa Meinanderin luomaa esinekoostetta Hollolan kirkosta löydetyistä esinefragmenteista. Ensimmäinen rekonstruktioversio (Meinander 1902, 44–46) oli esillä jo Hakasalmen huvilassa, mutta Kansallismuseon näyttelyyn katkelmat oli koottu eri tavalla (vrt. valokuva). Sittemmin monet tutkijat ovat arvioineet kyseiset fragmentit kuorilehterin osiksi (ks. Pirinen 1996, 45–48), mutta Meinanderin rekonstruktio pysyi silti Kansallismuseon perusnäyttelyssä aina vuoteen 2019 edustaen samalla myös 1900-luvun alun tutkimusta.

Kuva 3. Fragmenteista rekonstruoitu ”kuorituoli” Hakasalmen huvilan näyttelyluettelossa (Meinander 1906, 17).

Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely 1928

“Kansallismuseo, jolla on sangen laaja kokoelma erilaisia kirkollisia taideteoksia eri ajoilta, on täydentänyt sitä lainaamalla esineitä muutamista maan kirkoista. Täydellistä kuvaa vanhemmasta kirkollisesta taiteestamme ei näyttely kuitenkaan voi antaa, sillä isompia, alttaritauluja, saarnatuoleja, hautapatsaita, ei voida suuritta vaikeuksitta siirtää tänne. Ensisijassa on koetettu saada lainaksi sellaisia esineitä, joita suuri yleisö näkee vain poikkeustapauksissa – –. Edelleen on haluttu antaa havainnollinen kuva kirkollisen taiteen vaalinnasta asettamalla näytteille erilaisia esineitä, jotka on uudistettu tai jotka ovat korjauksen tarpeessa, mihin useimmissa tapauksissa heti myöskin Kansallismuseon johdolla ryhdytään. Museon omissa kokoelmissa on lukuisia näytteitä sellaisista korjatuista esineistä.”
Suomen I. yleisen kirkkotaidenäyttelyn luettelo (1928, 7)

Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttely esitteli Kansallismuseon kirkkosalissa parisenkymmentä keskiaikaista alttari- tai pyhimyskaappia ja puuveistosta, joiden korjaustarvetta korostettiin ja esiteltiin myös yleisölle. Esimerkiksi Saloisten kirkon kahden pyhimyskaapin maalausten on erikseen mainittu olevan ”sangen pahasti turmeltuneita” ja että ”ne olisi korjattava”. Neitsyt Mariaa ja lasta sekä Pyhää Olavia keskusaiheinaan esittäviä kaappeja oli pidetty jo Muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkillä harvinaisen kauniina, ja Maria-kaapista esiteltiin jo kaikkein varhaisimmissa näyttelyissä vesivärimaalauksia (mm. Hakasalmen huvilassa 1906) ja paneelimaalausten kopioita. Vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyyn huonokuntoiset kaapit oli kuitenkin tuotu näytille paikan päälle, ja näyttelyn jälkeen ne jäivät Kansallismuseoon taiteilija Oskari Niemen konservoitavaksi. Konservointityö valmistui vuonna 1932, ja kaapit palautettiin Saloisten kirkkoon, joka oli tällä välin palanut ja jälleenrakennettu.

Kuva 4. Keskiaikaista esineistöä kirkkotaidenäyttelyssä Kansallismuseossa 1928. Saloisten pyhimyskaapit kuvassa ”alttariseinän” reunoilla: Pyhä Olavi osittain näkyvissä vasemmalla ja Neitsyt Maria oikealla. Maria-kaapin säilyneissä ovissa vaaleana näkyvistä kohdista puuttuu maalipinta kokonaan. Kuva: E. Laakso, Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Konservaattori Mirja-Liisa Waismaa-Pietarila konservoi pyhimyskaapit uudelleen Kansallismuseossa vuosien 1973–2000 aikana. Molemmat konservoinnit keskittyivät ensisijaisesti alkuperäisten maalipintojen – joista alle puolet on jäljellä – säilyttämiseen, mutta kokonaisuuksista puuttuu myös muita osia, kuten katoksen puisia koristeosia, palasia veistosten käsistä ja sakaroita kruunuista. (Waismaa-Pietarila 2009.) Sekä Neitsyt Marian että Pyhän Olavin konservoidut pyhimyskaapit ovat nykyään esillä Saloisten kirkossa. Niitä pidetään edelleen harvinaisen kauniina, ja maalipintoja jopa hienosti säilyneinä. Tämä kertoo paitsi konservointityön hedelmistä, myös asenteen muutoksesta: vaikka maalipintaa on nyt vähemmän jäljellä kuin vuoden 1928 kirkkotaidenäyttelyn aikaan, on sekin vähä nähtävä arvokkaana Suomessa harvinaisen säilyneen keskiaikaisen maalaustaiteen joukossa.

Konservoinnin tarpeessa olevan esineen informaatioarvo laskee jatkuvasti, totesi Kirkkohallituksen kirkkomuseotyöryhmä vuonna 2004 pohtiessaan kirkollisen kulttuuriperinnön säilymistä. Voidaan kuitenkin kysyä, millaista arvokasta informaatiota konservoinnin tarpeessa oleva esine sisältää. Informaatio esineen alkuperäisestä ilmiasusta kenties vähenee konservointitarpeen kasvaessa, mutta tuhoutuvaan esineeseen liittyy muitakin arvoja. Esineestä on suunniteltu nähtäväksi sen pinta, mutta pinnan alta paljastuu tahattomastikin informaatiota esimerkiksi käytetyistä materiaaleista ja työtekniikoista. Näistä voidaan edelleen johtaa tietoa esimerkiksi esineen valmistuspaikasta ja -ajasta, toisinaan myös valmistajasta. Esineeseen on jäänyt jälkiä sen käytöstä ja säilytysolosuhteista: jopa lika sisältää tietoa. Esinettä on voitu myös tarkoituksella muokata.

Waismaa-Pietarila on kiinnittänyt huomion esineisiin muistin apuvälineinä. Hänen mukaansa esimerkiksi maalipintojen säilyneiden fragmenttien avulla voidaan edelleen nähdä keskiajan kauneutta, mikä puolestaan välittyy myös tulevaisuudessa esineessä, joka on sekä dokumentti että taideteos. Keskiaikaisilla veistoksilla on jo alun perinkin ollut muistamista edistävä funktionsa esimerkiksi hartauden harjoittamisessa. Taidehistorioitsija Katri Vuolan mukaan myös maalipinnoilla on keskeinen merkitys tässä: ei ollut lainkaan yhdentekevää, miten esimerkiksi Kristuksen veri tai fyysiset vammat oli teoksissa kuvattu (Vuola 2022).

Lopuksi

Museot mielletään yleensä kollektiivisen muistin paikoiksi, ja niiden kokoelmat yhteiseksi kulttuuriperinnöksi. Tässä käsitellyt varhaiset näyttelyt ovat pyrkineet paitsi luomaan yleisölle mielikuvaa keskiajasta kulttuurisena menneisyyden ajanjaksona, myös esittelemään näitä yhteisiksi tarkoitettuja kokoelmia ja toimintaa kokoelmien takana ja ympärillä. Etenkin vuosien 1906 ja 1916 näyttelyt pyrkivät myös ohjaamaan kävijän tulkintaa esineistä ja kannustivat myös vertailemaan esineitä toisiinsa. Kansallismuseon ensimmäisessä perusnäyttelyssä korostui esineiden ja ajan kerroksellisuus, ja esinefragmentteja oli myös käytetty tarkoituksellisesti luomaan mielikuvaa keskiaikaisesta kokonaisuudesta – kuten 1600-luvun veistoksia keskiaikaisen krusifiksin ympärillä tai tunnistamattomia fragmentteja kuorituolin osina. Vuoden 1928 näyttely puolestaan oli lähtökohtaisesti taidenäyttely, mutta museolle sopivaan tapaan siinä korostettiin taiteen ja kulttuuriperinnön vaalimista esittelemällä myös eri tasoista fragmentaarisuutta.

Fragmentaarisuus on ajankohtainen käsite materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa. Taidehistorioitsija Elina Räsänen huomauttaa Suomen Museo – Finskt Museumin vuoden 2022 teemanumerossa, että fragmentaarisuus voi lisätä tutkittavan asian tai esineen kiinnostavuutta, ja tuoda valokeilaan väheksyttyjä, rikkinäisiä tai syrjään siirrettyjä asioita, paloja, sirpaleita ja osia. Keskiaikaiset esineet ovat käytännössä aina fragmentteja – osia kokonaisuudesta, joka ei enää ole kokonainen. Fragmentaarisuus ei kuitenkaan ole ainoastaan puute. Huonokuntoinen tai fragmentoitunut esine – tai fragmentti tällaisesta esineestä – sisältää paljon informaatiota paitsi alkuperäisistä, myös myöhemmistä yhteyksistään. Nämä kerrostumat ilmentävät myös muuttuvia merkityksiä.

Saila Leskinen

Kirjoittaja on esinetutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija, väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Kuvakalske-hankkeen tutkimusavustaja.

Lähteet ja kirjallisuus

Näyttelyluettelot ja oppaat:

Meinander, K. K. 1906. Valtion historiallinen museo. Luettelo kulttuurihistoriallisista kokoelmista Hakasalmen huvilassa. K. F. Bäckmanin kirjapaino, Helsinki.

Meinander, K. K. 1916. Valtion historiallinen museo. Opas historiallisella osastolla. Suomal. kirjall. seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.

Suomen I. yleinen kirkkotaide näyttely. Luettelo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kivi- ja Kirjapaino, Helsinki, 1928.

Muut lähteet ja kirjallisuus:

Leskinen, Saila 2021. Siuntion kirkon alttarilaite fragmenttina. Kuvakalske-hankkeen blogi 16.2.2021.

Meinander, K. K. 1902. Medeltida korstolar i Finland. Finskt Museum 1902, 33–47.

Pirinen, Hanna 1996. Luterilaisen kirkkointeriöörin muotoutuminen Suomessa. Pitäjänkirkon sisustuksen muutokset reformaatiosta karoliinisen ajan loppuun (1527–1718). Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 103, Helsinki.

Reijonen, Henni 2011. Verstaalla ja ateljeessa. Maalausten, huonekalujen ja tekstiilien konservointia Muinaistieteellisessä toimikunnassa. Suomen Museo 2010, 95–136.

Räsänen, Elina 2023. Johdanto: Reunahuomautuksia rikkoutumisesta. Suomen Museo – Finskt Museum 2022: Fragmentaarisuus ja muodonmuutokset, 5–18.

Räsänen, Elina 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 116, Helsinki.

Vuola, Katri 2022. Memorialising and Witnessing Christ’s Passion — New Perspectives on the 14th-Century Polychrome Wood Crucifix in Marttila, Finland. ICO Iconographisk Post. Nordisk tidskrift för bildtolkning – Nordic Review of Iconography n. 1–2, 7–38.

Waismaa-Pietarila, Mirja-Liisa 2009. Katoavaa kauneutta: ympäristöolosuhteiden vaikutus Saloisten kirkon pyhimyskaappien säilymiseen. Suomen Museo 2009, 59–77.

Miten ottaa opetuksellisesti haltuun keskiajan linnat ja linnaelämä Suomessa?

05/05/2023 / Vieraileva kirjoittaja

Turun päälinna kesällä. Kuva: Elise Pihlajaniemi.

Keskiajan linnat ovat aina olleet itselleni tärkeitä menneisyyden muistomerkkejä, historian ja eletyn elämän tapahtumapaikkoja. Linna herättää mielikuvia ja tunteita, saa historian heräämään henkiin, kutsuu katsomaan. Kuusiston linnanraunioiden kissankellot, Raaseporin linnanmuurien rosoinen pinta, Olavinlinnan sisäpihan keskiaikainen akustiikka, Turun linnan tuoksu: linna tarjoaa jotain joka aistille. Ei liene sattumaa, että linnat ovat eräs vanhimpia arkeologisen ja antikvaarisen innostuksen kohteita ja mielenkiinnon herättäjiä. Arkeologia, josta käytettiin sen alkuaikoina nykyään runolliselta kuulostavaa nimitystä muinaistiede, keskittyi 1800-luvun lopulla ennen kaikkea rakenteiden paljastamiseen, eli muinaisten muurien esiin kaivamiseen (valitettavan usein kulttuurikerrosta tai arkipäiväisempiä löytöjä, kuten luuta ja lasia, juurikaan huomioimatta). Tämä oli niin tieteenalan syntyaikaa kuin linnatutkimuksen alkuaikoja. Linna oli menneisyyden vallan näkyvin ja kiinnostavin muoto, ja sen muurattujen rakenteiden päivänvaloon saattaminen nähtiin palveluksena koko ”heräävälle” kansakunnalle.

Linnojen monitahoisuudesta ja omasta ikiaikaisesta linnainnostuksestani ammentaen halusin osana historianopettajaopintojeni opetusharjoittelua suunnitella ja toteuttaa Suomen keskiajan linnoihin ja linnaelämään keskittyvän verkkokurssin, Pitoja ja piirityksiä – Linnaelämää keskiajan Suomessa. Kurssi toteutui Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa tammi-helmikuussa 2023 runsaan kuudenkymmenen, hyvinkin erilaisista lähtökohdista tulevan opiskelijan voimin. Kurssi linkittyi osaksi laajempaa Keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuutta, jonka Helsingin yliopisto ainoana suomalaisena yliopistona tarjoaa. Tämä teksti käsittelee linnakurssin pohjalta heränneitä ajatuksia ja tuntemuksia.

Linna – linkki menneisyyden ja tämän päivän arjen välillä

Raaseporin linnan muuria. Kuva: Elise Pihlajaniemi

Kun lähestyy opetuksellisesti keskiajan linnoja, ei etenkään Suomen kontekstissa voi keskittyä vain yhteen tieteenalaan. Linnatutkimus on hyvä esimerkki aihealueesta, joka on lähtökohtaisesti monitieteinen. Linna ei edusta vain keskiajan arkeologiaa tai kulttuurihistoriaa: linnaa voi lähestyä myös folkloristiikan, taidehistorian, maantieteen, poliittisen historian sekä kulttuuriperinnön ja tämän päivän arkisen elämän näkökulmista. Linnan ohi lenkkeillään, ajetaan junalla, otetaan perheen kesälomaretken kohteeksi tai häiden pitopaikaksi. Keskiajan linna elää oman aikamme näkökulmilla väritettynä edelleen. Monelle linnakurssin opiskelijalle merkittävä ymmärryksen paikka olikin se, ettei menneisyys ole oikeastaan mennyttä, etenkään linnojen kohdalla. Vuosisatoja sitten ruotsalaisten rakennuttama ja tanskalaisten linnanvoutien isännöimä linna voi olla tämän päivän suomalaisen tai paikallisen identiteetin kulmakivi.

Maisemaa Liedon Linnavuorelta. Kuva: Elise Pihlajaniemi

Kurssilla monia mietitytti erityisesti linnatutkimuksen pirstoutuneisuus. Linnoja toki on tutkittu ja tutkitaan edelleen: kurssilla mainittiin paitsi 1990-luvulla väitöskirjansa linnoista kirjoittaneet Kari Uotila ja Anna-Maria Vilkuna, myös käsiteltiin tämän päivän linnakontekstiin erikoistuneiden tutkijoiden, kuten Tarja Knuutisen, Elina Terävän, Hanna Kivikeron ja Georg Haggrénin, tekemää tutkimusta. Kokonaiskuvan muodostaminen linnojen elämästä ja arkisista tavoista on kuitenkin haastavaa: tutkimukset raottavat linnojen menneisyyden verhoa rajatussa kontekstissaan tarkasti ja syvälle, mutta usein kapeahkosti. Arkeologian ja historian keinoilla kertoa menneisyyden tarinaa on lisäksi rajansa, ja näiden rajojen ymmärtäminen ja hyväksyminen on rajattoman tiedon ja internetin aikakaudella hieman hankalaa. Opiskelijat ihmettelivät, eikö esimerkiksi suomalaisten linnojen asukkaista tai tavoista oikeasti tiedetä enempää? Eikö tosiaankaan tiedetä, mitä piirityskoneita Turun linna on edustallaan nähnyt? Eikö edes linnojen perustamisvuosia ole luotettavasti kirjattu ylös niin, että näitä lähteitä olisi säilynyt meille asti? Se, miten vähän suomalaisten linnojen asukkaista ja elämänmenosta loppujen lopuksi varmasti tiedetään, oli monelle opiskelijalle hienoinen yllätys. Moni asia jää nimittäin tulkinnan varaan.

Linnatutkimus – pieninä palasina maailmalla?

Jos opiskelijoille kurssi tarjosi uusia oivalluksia, niitä se toi minulle opettajanakin. Kurssiin liittyvä päähuomio numero yksi (joka arkeologian opiskelijana minun olisi toki pitänyt tietää ennalta) oli se, että linnoja koskevien yleisesitysten aika on auttamatta ohi. Keskiajan arkeologinen ja historiallinen tutkimus on spesifiä ja tarkasti rajattua, ja uusimman tutkitun tiedon keräämisessä oli kurssia kootessa lähdettävä liikkeelle valtavan suuresta määrästä tutkimusta, mutta etsittävä siitä pieniä palasia, tiedonmurusia, joita liimata yleisesitysinfon päälle. Esimerkiksi C. J. Gardbergin Suomen keskiaikaiset linnat (1993) tarjoaa linnoista laajan, mutta jo hieman vanhentuneen ”pohjapiirroksen”, jonka päälle lähdin keräämään tietoa case study -tutkimusten avulla ja kriittisellä silmällä. Jos siis olin naiivisti kuvitellut, että jossain olisi koottuna linnoista kaikki uusin tieteellinen tieto, olin auttamatta väärässä.

Lukko Turun linnassa. Kuva: Elise Pihlajaniemi

Kurssihuomio numero kaksi: ritareista ”tietävät” kaikki, mutta Suomen keskiajan ritareista harva. Etsin kauan ritariluennolle uutta, erityisesti Skandinaviaan keskittyvää ritaritutkimusta: vastaan tuli kyllä artikkeleita, joissa ritarius mainittiin, mutta usein ritarit jäivät vain sivulauseeseen kelpaavaksi seikaksi. Ritareista on olemassa paljon populaaria tietokirjallisuutta, tiededokumentteja, ja biografisissa sukututkimuksissakin (esim. Joachim Mickwitzin toimittama teos Carpelanin suvusta) ritariaihetta on sivuttu, mutta tieteellistä tutkimusta on huomattavasti vähemmän. Eurooppalaisen ritaritutkimuksen ohelle löytyi kotimaasta onneksi Janne Haikarin, Marko Hakasen, Anu Lahtisen ja Alex Snellmanin toimittama tuore teos Aatelin historia Suomessa (2020). Kurssilla nimeltä mainitut suomalaiset ritarit lopulta löysivät sieltä tiensä luentodioille.

Huomio numero kolme: linnojen poliittisuus on tätä(kin) päivää. Yritin etsiä Viipurin linnasta samalla tavalla uusinta tutkimustietoa kuin muistakin linnoistamme, enkä siinä kovin hyvin onnistunut. Tutkimusta toki on, mutta osa täysin erilaisesta tutkimusperinteestä kumpuavana, kielimuurinkin toimiessa esteenä. Jouduin harkitsemaan, miten puhua neutraalisti joidenkin tutkijoiden haaveesta tuoda Viipuri tutkimuksellisesti samalle tasolle muiden Ruotsin Itämaan linnojen kanssa (implikoiden tietenkin rivien välissä sitä, että tällä hetkellä Viipurin linna laahaa tutkimuksellisesti perässä)? Kuinka ylipäätään puhua neutraalisti Viipurin linnasta? Jos Pertti Renvallia mukaillen voi todeta, että menneisyys elää meissä, huomasin kurssin aineistoa kasatessani, että tämän menneisyyden eläminen samaan aikaan nykyisyyden kanssa se vasta hankalaa onkin. Ulkopuolinen maailmamme on Itä-Euroopassa käytävän sodan vuoksi muuttunut, ja siksi menneisyys artefakteineen, vaikkapa Viipurin linna, elää erilaisena ajatuksissamme kuin ennen. Historiantutkimisen ja -tulkitsemisen ongelmallisuus, eettisyyttä ja tahdikkuutta unohtamatta, nousivatkin itselleni opettajana yllättävän tärkeiksi asioiksi kurssilla: yllättäviksi siksi, että olihan kurssin aihe keskiajan Suomi ja linnat, ei lähihistorian poliittiset tapahtumat.

Kohti entistäkin monitahoisempaa historiankirjoitusta

Linnakurssin voi sanoa täyttäneen tavoitteensa. Onnistuimme opiskelijoiden kanssa linnaläänien, muinaislinnojen ja keskiaikaisen ruokakulttuurin käsittelemisen ohella luomaan kurssilla keskustelua, johon kuului linnojen ja linnatutkimuksen monipuolisuuden valottamista, linnojen merkityksen muuttumisen kuvaamista ja pohtimista kautta aikojen, sekä kriittisen historiallisen katseen harjoittamista. Linnoihin liittyvien ennakkoluulojen rapiseminen, uusien oivallusten herääminen ja linnainnostuksen levittäminen olivat kaikki asioita, joita tavoittelin, ja joiden voin sanoa käyneen kurssilla toteen. Linna elää ja kiinnostaa, ajasta ja maailmantilanteesta toiseen.

Elise Pihlajaniemi

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija (KEVEKO) ja arkeologian maisteriopiskelija Turun yliopistossa. Kirjoittajan väitöskirja tarkastelee Pyhän Birgitan (1303–73) näkykokoelmaa kasvatustieteellisistä näkökulmista ja arkeologian pro gradu -tutkielma Ruotsin keskiaikaisten piispanlinnojen kohtaloa reformaation ajan jälkeen.

Lähteet

Kirjallisuus

Aarnipuu, P. (2008) Turun Linna kerrottuna ja kertovana tilana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Gardberg, C. J., Welin, P.O. ja Savolainen, I. (1993). Suomen keskiaikaiset linnat. Helsinki: Otava.

Haggrén, G. (2015). Keskiajan arkeologia. Teoksessa (toim. Haggrén, Georg, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen, ja Anna Wessman) Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. [Helsinki]: Gaudeamus.

Haggrén, G. (2013). A medieval landscape of power and interaction. The castle of Raseborg and the peasants of the castle province. https://www.academia.edu/8343453/A_medieval_landscape_of_power_and_interaction_The_castle_of_Raseborg_and_the_peasants_of_the_castle_province

Haikari, J., Hakanen, M., Lahtinen, A., Snellman, A. ja Haggrén, G. (2020). Aatelin historia Suomessa. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Kivikero, H. (2020). The Economy of Food: Tracing Food Production and Consumption in the Castles of Kastelholm and Raseborg from the 14th to 16th Centuries. Helsinki: University of Helsinki.

Knuutinen, T. Kivikero, H. ja Terävä E. (2018). Changing Coastal Landscapes: Shore displacement and the strategies for defence and subsistence at the medieval castle of Raseborg. Teoksessa (toim.) Paula Kouki & Tuija Kirkinen, Landscapes of the Past and Future: Current Finnish Research in Landscape Archaeology. Monographs of the Archaeological Society of Finland, no. 6, The Archaeological Society of Finland, Helsinki, pp. 87–105.

Pihlajaniemi, E. (2023). Pitoja ja piirityksiä – Linnaelämää keskiajan Suomessa -verkkokurssin luennot, materiaalit, keskustelut ja suunnitteluprosessi. Tammi-helmikuu 2023.

Tuominen, M. (2005). Virkaanastujaisesitelmä Lapin yliopistossa 28.2.2005. https://www.ulapland.fi/FI/Tapahtumia-2005/Virkaanastujaistilaisuus/Marja-Tuomisen-esitelma.

Ahlfors, M. & Mickwitz, J. (2007). Familjen Carpelan: en adelsätt i 600 år. Åbo: Åbo landskapsmuseum.

Uotila, K. ja Kokkonen, J. (1998). Medieval Outer Baileys in Finland: With Special Reference to Turku Castle. Turku: Society for Medieval Archaeology in Finland.

Vilkuna, A-M. (1998). Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Suomen muinaismuistoyhdistys

Suomen Muinaismuistosäätiö on perustanut Asikkalaan luonnonsuojelualueen

Mentoroinnista tukea tulevaisuuteen

Avoin kirje Museoviraston kirjaston säilyttämisen puolesta

Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni – ihmeitä ennen ja yhä

Universitetsstuderande inför arbetsmarknaden – om övergången till arbetslivet

Vanhan teollisuusalueen muuttuminen arvostetuksi kaupunkialueeksi

Aineeton kulttuuriperintö osana rakennussuojelua

Vanha Porvoo tutkimuskohteena

Opetuksella ja ympäristöllä on väliä

Lopuksi

Lähteet

Yhteisöllistä kulttuuriperinnön vaalimista: SMY 153 vuotta

Fragmentteja Kansallismuseon varhaisissa näyttelyissä

Kokoelmanäyttely Hakasalmen huvilassa 1906

Kansallismuseo avautuu 1916

Suomen ensimmäinen yleinen kirkkotaidenäyttely 1928

Lopuksi

Miten ottaa opetuksellisesti haltuun keskiajan linnat ja linnaelämä Suomessa?

Linna – linkki menneisyyden ja tämän päivän arjen välillä

Linnatutkimus – pieninä palasina maailmalla?

Kohti entistäkin monitahoisempaa historiankirjoitusta

Haku sivustolta:

Recent Posts

Recent Comments

Suomen Muinaismuistoyhdistys / Finska Fornminnesföreningen