Suomen muinaismuistoyhdistys

FINSKA FORNMINNESFÖRENINGEN

Tag: tutkielma

Mitä museon lipunmyyjä osaa? – museoiden avoinnapidon henkilökunnan tietotaidon näkyväksi tekemisestä

06/03/2023 /

Ammatillisesti hoidettuja museoita on Suomessa yli 150. Niissä työskentelee monenlaista erittäin koulutettua ja ammattitaitoista väkeä. Näyttelyiden järjestämisestä vastaavat kuratoinnin osaamista ja projektinhallintataitoja omaavat amanuenssit ja näyttelypäälliköt. Taidekasvatuksen asiantuntijat työskentelevät yleisötyötä suunnittelevina museolehtoreina, museomestarin tekniseen osaamiseen painottuvalla koulutuksella osataan käsitellä ja kuljettaa museo-objekteja, ja konservoinnin ammattilaiset pitävät huolta kokoelmien säilymisestä.

Mutta mitä tarvitsee osata museon avoinnapidossa? Todella paljon ja monipuolisesti kaikenlaista niin käytännön kuin sisältöosaamista vaativaa, mikäli asiaa tiedustellaan työntekijältä itseltään. Lähinnä kokemusta asiakaspalvelutyöstä, reipasta palveluasennetta, innostunutta mieltä ja oma-aloitteisuutta mikäli esimerkiksi alan työpaikkailmoituksia tarkastelee. Vaan mihinpä työhön sitä edes haluttaisiin palkata esimerkiksi laiska, ihmisvastainen tai vähäistä motivaatiota ja aloitekyvyn puutetta osoittava työntekijä?

Mikä avoinnapidon henkilökunta?

Avoinnapidon henkilökunnalla tarkoitetaan niitä työntekijöitä, joiden työpanos mahdollistaa museon päivittäisen aukiolon. Käytännössä puhe on siis esimerkiksi lipunmyyjistä, naulakonhoitajista, näyttelyvalvojista ja keskusteluoppaista. Näistä nimikkeistä keskusteluopas on kaikkein uusin ja alkanut ilmestyä esimerkiksi museoalan työpaikkailmoituksiin ja museoiden nettisivuille viimeisten kymmenen vuoden aikana. Keskusteluopas on päivitetty versio näyttelyvalvojasta: hänen tehtävänään on olla yleisön saavutettavissa matalalla kynnyksellä erotuksena perinteisesti hiljaa ja huomaamattomana nurkassa nököttävään valvojaan.

Lipunmyyjä työssään. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Väinö Kannisto, 1946.

Museoissa asiakaskohtaamiset tapahtuvat yleensä niissä työtehtävissä, jotka liittyvät museon päivittäisen aukiolon rutiineihin. Kävijä kohtaakin museokäynnillään varmemmin asiakaspalvelijan kuin esimerkiksi museolehtorin tai museonjohtajan (Hellsten-Impivaara 2018, 67). Museoliiton vuonna 2021 tilaaman kävijätutkimuksen mukaan 95 % museokävijöistä oli tyytyväisiä saamaansa asiakaspalveluun. Vaikka se ei kävijöiden suuntaan heijastuisikaan, käy niin ikään Museoliiton viiden vuoden välein julkaisemista Museoväki-kyselytutkimuksista ilmi, että juuri avoinnapidon tehtävissä työskentelevät kokevat työnsä muihin museoiden työntekijäryhmiin verrattuna vuodesta toiseen vähiten mielekkääksi tai omaa koulutustaan vastaavaksi. Henkilökunta on usein asiakaspalvelutehtäviin ylikoulutettua ja osa-aikaiset työntekijät vaihtuvat tiuhaan. Työhön perehdyttäminen saattaa takkuilla, eikä esihenkilöillä välttämättä ole selkeää käsitystä päivittäisen työn todellisesta luonteesta.

Hierarkkinen museoala

Museoalan ammattilaisten keskuudessa vallitsee ääneen lausumaton käsitys siitä, mitä työtehtäviä pidetään enemmän ”oikeana museotyönä” kuin toisia. Oikea museotyö liittyy ammattilaisten puheissa erityisesti kokoelmien luettelointiin, hoitoon tai esillepanoon (Hakamies 2021, 52, 74). Tällainen kirjoittamaton jako, joka määrittelee esimerkiksi avoinnapitotyön muuta museotyötä vähemmän arvostetuksi, ei nähdäkseni perustu esimerkiksi museoammattilaisten koulutustaustaan, vaan se juontaa juurensa alan hierarkkisiin rakenteisiin.

Alun perin varsin hierarkkisesti orientoituneiden kulttuuri-instituutioiden rakenteisiin vaikuttaa niiden syntyhistoria vielä nykypäivänäkin. Mikäli tahtoa on, voidaan hierarkioita kuitenkin purkaa avoimella ja kollektiivisella asiantuntijuudella sekä jaetulla johtajuudella (Ahmas 2014, 239). Kuten kuraattori Martina Tanga artikkelissaan (2021) visioi, on tulevaisuuden museo toivottavasti organisaatiorakenteeltaan nykyistä litteämpi, ja eri vastuualueet toimivat tasa-arvoisesti vuorovaikutuksessa keskenään.

Pätevät asiakkaiden kohtaamisen ammattilaiset

Huolimatta siitä, että rekrytointi-ilmoituksissa museo- tai kulttuuriperintöalan kokemus tai koulutus ei juurikaan korostu, palkataan avoinnapitoon kuitenkin todella pätevää väkeä, minkä kävijätutkimuksenkin korkea tyytyväisyysprosentti vahvistaa. Vaikka esimerkiksi Museoväki-tutkimuksen mukaan vain 37 %:lla avoinnapidon henkilökunnasta on vuonna 2018 ollut ylempi korkeakoulututkinto, on empiirisen havainnoinnin ja henkilökunnan haastattelujen perusteella muodostunut käsitys siitä, että valtaosalla avoinnapidossa työskentelevistä on työpaikkamuseonsa kokoelmiin liittyvää, joko pitkällä työkokemuksella tai alan opinnoilla kartutettua osaamista (Billiers 2023, 12).

Museon opas esittelee pukuvitriiniä lapsiryhmälle. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo / Kari Jämsen, 1982.

Avoinnapidon henkilökunnan ydinosaamista on erilaisten asiakasryhmien kohtaaminen kullekin sopivalla tavalla, kyky osata ohjata asiakas oikeiden palveluiden pariin, ymmärrys siitä, mitä asiakas kaipaa jo ennen kuin hän sitä osaa vaatia sekä suuriin väkimääriin liittyvä osaaminen. Erityisesti juuri avoinnapitotyössä tarvittava osaaminen muodostuu ennen kaikkea eletyissä tilanteissa syntyneiden kehollisten kokemusten kautta ja välittyy hiljaisena tietona työyhteisössä. Tällainen käytännön kautta karttunut käsitys työstä puuttuukin esimerkiksi niiltä esihenkilöiltä, jotka eivät ole koskaan työskennelleet avoinnapidossa (Billiers 2023, 55.).

Lisäksi museokävijät usein odottavat työntekijöiden osaavan kertoa jotain meneillään olevista näyttelyistä. Vaihtuvien näyttelyiden keskellä kävijöiden kanssa työskennellessä henkilökunnan sisältöosaaminen kasvaa ja yleisötyön hallinta laajenee entisestään yhä uusien yleisöjen löytäessä tiensä museoihin, jotka muun muassa Museokortin myötä rikkovat kävijäennätyksiä vuosi toisensa perään. Avoinnapidon henkilökunta pääseekin seuraamaan museoalan jatkuvaa muutosta aitiopaikalta, museoiden asiakasrajapinnasta käsin.

Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen – merkittävä edistysaskel!

Olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa ja tunnustaa avoinnapidon henkilökunnan monipuolinen osaaminen ja hyödyntää sitä myös museoiden näyttelysuunnittelussa. Esimerkiksi näyttelyarkkitehtuuriin, kävijää näyttelyssä ohjaavaan kyltitykseen ja tapahtumien järjestämiseen liittyviin kehityskohtiin olisi helpompi puuttua jo suunnitteluvaiheessa kuin herätä vasta näyttelyn valmistuttua vaikkapa siihen, että kiertosuunta näyttelyssä on kävijän näkökulmasta epälooginen. Tällaisen henkilökunnan osallistamisen tulisi tietysti näkyä myös palkassa, joka avoinnapidossa on museoalalla alan työehtosopimusta tarkastellessa kaikkein matalin. Toisaalta esimerkiksi työntekijöiden koulutusta ja todellista osaamista vastaavien työnkuvien uudelleen räätälöimiseen tai palkkojen uudelleen miettimiseen kuluisi resursseja, joita ei museoilla juuri ole.

Avoinnapitotyön osaamisen aktiivinen sanoittaminen ja sen mahdollistaminen työntekijä–esihenkilö-kommunikaatiota tehostamalla voisi selventää ja välittää muille museon työntekijäryhmille, mitä kaikkea sellaista avoinnapidon henkilökunnan työhön sisältyy, mitä ei välttämättä ulkopuolinen silmä osaa havaita tai avoinnapitotyötä tekemätön keho tuntea, ja näin myös purkaa alalla vallitsevia hierarkioita.

Kamilla Billiers

Kirjoittajan kansatieteen maisterintutkielma ”Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”. Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä julkaistaan maaliskuussa 2023.

Lähteet

Painetut

Akavan Erityisalat. Museoiden työehtosopimus 17.3.2022–29.2.2024. https://www.akavanerityisalat.fi/files/12349/Museoiden_tyoehtosopimus_17.3.2022_-_29.2.2024.pdf.

Billiers, Kamilla 2023. ”Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”: Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/356640

Hakamies, Inkeri 2021. Practicing Museums: Museum People, Museum Work and Change in Practice. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Hellsten-Impivaara, Jonna 2018. HAM ja yleisö: yleisötyön nykyhetki ja haasteet. Turku: Turun yliopisto.

Kallio, Kalle 2018. Museoväki´18. https://www.museoliitto.fi/doc/Museovaki_kyselyt/Museovaki_2018_yhteenveto.pdf.

Museoliitto 2021. Museoiden valtakunnallinen kävijätutkimus 2021. https://www.museoliitto.fi/doc/kavijatutkimus2021/valtakunnallinen_kavijatutkimus2021_tulokset.pdf.

Tanga, Martina 2021. Let’s Imagine a New Museum Staff Structure. Journal of Conservation and Museum Studies. 19 (1:7). 1–16. https://doi.org/10.5334/jcms.197.

Painamattomat

Museokortti. Museokorttia käytettiin tänä vuonna ennätyspaljon – näissä museoissa suomalaiset vierailivat! https://museot.fi/museokortti-suosituimmat-kohteet-2022. Luettu 19.2.2023.Museovirasto. Museotilastot vuodelta 2021 julkaistu – koronan vaikutus näkyy edelleen. https://www.museovirasto.fi/fi/ajankohtaista/museotilastot-2021-julkaistu. Luettu 19.2.2023. Luettu 19.2.2023.

Riitta Pylkkänen – taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä

28/11/2022 /

Riitta Pylkkänen (1910–1982) oli taidehistorian tutkija, joka toimi uransa aikana useissa eri viroissa Muinaistieteellisessä toimikunnassa, sitä seuraavassa Museovirastossa ja Suomen kansallismuseossa. Vuodesta 1936 tutkimusta tehneen Pylkkäsen tieteellinen toiminta jatkui 1980-luvulle asti ja kohdistui useille eri esineellisen kulttuurihistorian alueille; pukujen ohella hän tutki myös muun muassa hopeaesineitä ja huonekaluja, perehtyen taidehistorian tutkimuskentällä epätyypillisempiin aiheisiin. Hän julkaisi myös tutkimuksia keskiajan alttarikaapeista sekä Lohjan ja Isonkyrön kirkoista.

Riitta Pylkkänen (Kilpi) keskellä vaalea hattu päässä opiskelutovereittensa kanssa Seurasaaressa, Sakari Pälsin johdattamana vuonna 1938. Mukana myös mm. C. F. Meinander ja Marta Hirn. Kuva: Historian kuvakokoelma / Museovirasto.

Pitkän ja ansiokkaan museoalan uran ohella Pylkkänen teki uraauurtavaa pukuhistoriallista tutkimusta. Torsten Edgren on kuvaillut Pylkkästä tinkimättömän perusteelliseksi tutkijaksi ja katsonut hänen kuuluvan peräti Euroopan huomattavimpien pukuhistorian tutkijoiden joukkoon. Pylkkäsen tutkimuksista useampi on myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisemia, joten yhdistyksen piirissä Pylkkänen on varmasti tuttu nimi.

Esittelen tässä kirjoituksessa Riitta Pylkkäsen pukuhistoriallista tutkimustyötä Helsingin yliopiston taidehistorian kandidaatintutkielmani pohjalta. Tutkielmallani olen halunnut nostaa esiin yhden kulttuuriperintöalojen uraauurtavista varhaisista naistutkijoista, joita oli 1900-luvun puolivälissä vielä melko vähän. Aineistonani ovat olleet Pylkkäsen 1500–1700-lukujen suomalaiseen pukuhistoriaan keskittyvät tutkimukset, joista merkittävin on hänen vuonna 1956 julkaistu väitöskirjansa Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, tuntemattoman naisen muotokuva. ”Helmimyssyineen, mustine kuviollisine samettipukuineen, jolle suuri valkoinen röyhelökaulus, hihansuiden hienot reticella-pitsit ja valkoinen esiliina muodostavat korostavan vastakohdan, muotokuva edustaa Pohjolan vallasnaisten n. 1590 suosimaa muotia”, kirjoittaa Pylkkänen (1956, s. 51). Kuva: Historialliset kokoelmat / Kansallismuseo.

Pylkkäsessä kiinnostavaa on se, että hän oli 1900-luvun taidehistorian kentällä poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen tutkija keskittyessään pukuhistoriaan. Pukeutuminen etenkin ajalta ennen 1900-lukua on Suomen taidehistorian kentällä varsin vähän tutkittu aihe.

Pukuhistorian uranuurtaja

Pukuhistoriallista tutkimusta tekivät Suomessa ensimmäisinä arkeologi Theodor Schvindt ja kansatieteen ensimmäinen professori U. T. Sirelius, jotka tutkivat 1900-luvun alussa kansanpukuja Kansallismuseon pukukokoelmien avulla. Ensimmäinen teos Suomen kansanpuvun historiasta ilmestyi Sireliuksen laatimana vuonna 1915. Pukeutumisen historian tutkimusta uudisti 1970-luvulla kansatieteilijä Bo Lönnqvist, joka tutki siirtymää kansanomaisesta muodinmukaiseen pukeutumiseen. Pylkkäsen pukuhistorialliset tutkimukset ovat varhaiselle pukuhistorialle hyvin tyypillistä perustutkimusta painottuessaan aineiston yksityiskohtaiseen kuvailuun. Väitöskirjaa seuranneissa tutkimuksissa Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720 (1970) ja Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla (1982) Pylkkänen käsittelee vaatteiden kuvailun rinnalla laajemmin myös pukeutumisen kytkeytymistä yhteiskunnan hierarkioihin ja rakenteisiin korostaen pukeutumista yhteiskunnallisen aseman merkkinä, joka olennaisesti liittyy valtaan.

Tutkimustyössä on erityisen vaikuttavaa sen haastavuus: Suomessa säilynyttä historiallista vaateaineistoa on hyvin vähän, joten tutkimus perustuu pitkälti kuva-aineiston ja asiakirjojen sekä ulkomaisen vertailumateriaalin hyödyntämiseen. Pylkkänen teki perusteellista tutkimustyötä pitkälti ennen tutkimattomasta aiheesta ja tuotti siten arvokasta kulttuurihistoriallista ja taidehistoriallista tietoa Suomesta 1500–1700-luvuilta. Hän kartoitti pukeutumisen tutkimukseen soveltuvia suomalaisaineistoja, kuten pukuluetteloja, perunkirjoja ja tilikirjoja, sekä loi merkittävää perustaa historiallisen pukeutumisen tutkimuksen myöhemmälle kehitykselle Suomessa.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, seinämaalaus Turun linnan portinvartijanhuoneesta, 1530-luku. Kuva: Elina Räsänen.

Pylkkänen oli yksi ensimmäisiä taidehistorian tutkijoita, joka kirjoitti väitöskirjan jostakin muusta kuin kuvataiteesta tai arkkitehtuurista. Hänen tutkimustyönsä voikin nähdä edustavan taidehistorian tutkimuksen kehitysvaihetta, jossa tutkimusaiheet vähitellen monipuolistuivat ja laajenivat kattamaan muun muassa erilaista arjen käyttöesineistöä. Tutkimustyönsä ansiosta Pylkkäsen voi nähdä uranuurtajana, joka avasi näkymiä Suomen historialliseen pukukulttuuriin ja sen tutkimiseen tuoden siten ainutlaatuisen työpanoksen sekä taidehistorian tieteenalalle että kulttuurin ja historian tutkimuksen kentälle ylipäätään.

Pukuhistoriallisia mietteitä ja mahdollisuuksia

Pylkkäsen tutkimukset ovat suomalaisen pukeutumisen tutkimuksen keskeisiä teoksia ja niihin viitataankin useimmissa myöhemmissä vanhempaa pukeutumisen historiaa käsittelevissä teoksissa. Suomen pukuhistoriassa on kuitenkin vielä valtavasti tutkittavaa, ja Pylkkäsen tutkimukset tarjoavat hyviä eväitä sekä varhaismodernin ajan että muidenkin aikakausien pukeutumisen tutkimiseen.

Pylkkäsen tutkimuksissaan tekemä pukeutumisen, tyylikehityksen ja vaatekappaleiden perusteellinen kartoitus aina kaavoja ja rakenteellisia ratkaisuja myöten tarjoaisi myös oivia mahdollisuuksia rekonstruktioiden tekemiseen. Rekonstruktiot ovat erityisen vaikuttava tapa havainnollistaa museoissa menneisyyden materiaalista kulttuuria ja tehdä näkyväksi sellaista esineistöä, josta on säilynyt vain fragmentteja tai teksti- ja kuva-aineistoa. Tutkijat Jenni Sahramaa ja Krista Wright (2021, 141) toteavatkin katsauksessaan Suomen Museossa että ”Muinaispuvut ovat vaikuttavia visualisointeja ja mielikuvanluojia, jotka voivat jäädä museokävijän mieleen jopa alkuperäislöytöjä voimakkaammin”. Suomessa erityisesti muinaispuvuista on tehty rekonstruktioita – myöhempien aikakausien pukujen rekonstruktiot eivät tietääkseni ole olleet yhtä paljon esillä taidehistorian, arkeologian tai museoalan kentällä, mutta tällaisen toteuttamiseen Pylkkäsen tekemä tutkimustyö tarjoaisi erinomaista tietoa ja materiaalia.

Sahramaan ja Wrightin mukaan kiinnostus muinaispukuja kohtaan on tänä päivänä suurta, ja niistä ollaan kiinnostuneita erityisesti historianelävöittäjien ja muiden historiaharrastajien keskuudessa. Vastaavanlaista kiinnostusta kohdistuu myös myöhempien aikakausien, kuten keskiajan, renessanssin ja 1700-luvun pukeutumista kohtaan. Sosiaalisen median alustoilla on suuri kansainvälinen pukuhistoriaharrastajien yhteisö, ja kiinnostus historiallisia pukuja ja niiden ompelua kohtaan on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Kysyntää pukeutumista koskevalle tutkimustiedolle ja siihen pohjautuville museonäyttelyille on siis varmasti.

Riitta Pylkkänen oli oman erityisalansa asiantuntija, ja hänen työpanoksensa on kiistattoman arvokas. Hänen tutkimuksiinsa perehtyessäni olen päätynyt haaveilemaan yhtäältä siitä, mitä kaikkea pukuhistorian alalla voisi Suomessa vielä tutkia, ja toisaalta myös siitä, miten olemassa olevaa tutkimusta voisi ja pitäisi nostaa esille museoissa. Pukeutumisen historia on kiehtova kulttuuriperinnön alue, jolla on intohimoiset harrastajat ja yhä enemmän erikoistuneita tutkijoita, ja se ansaitsisi ehdottomasti enemmän näkyvyyttä ja arvostusta sekä tieteen piirissä että museokentällä.

Wilma Fridman

Kirjoittaja on taidehistorian opiskelija Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Painamattomat lähteet

Helsingin yliopiston pääkirjasto (Hulib). Wilma Fridman, 2022. Riitta Pylkkänen – Taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä. Taidehistorian kandidaatintutkielma.

Kirjallisuus

Edgren, Torsten, 1983. Riitta Pylkkänen. Suomen Museo – Finskt Museum 90 (1983). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 137–139.

Pylkkänen, Riitta, 1956. Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 55. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Pylkkänen, Riitta, 1970. Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Helsinki: Weilin + Göös. Sahramaa, Jenni & Wright, Krista, 2021. Muinaispuvut museossa. Suomen Museo – Finskt Museum 128 (2021). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 139–145. https://journal.fi/suomenmuseo/article/view/112928

Turunen, Arja & Niiranen, Anna, 2019. Pukeutumisen muuttuvat merkitykset. Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle. Toim. Arja Turunen, Anna Niiranen & Laura Ekholm. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 11–49.

© 2024 Suomen muinaismuistoyhdistys

Theme by Anders Noren — Up ↑