FINSKA FORNMINNESFÖRENINGEN

Tag: taidehistoria

Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni – ihmeitä ennen ja yhä

Suomen ortodoksisen kirkon ihmeitätekevänä pidetyt ikonit yhdistyvät uskonnollisten kuvien pitkään traditioon: antiikin ajoista lähtien kulttikuvien on katsottu kykenevän ihmeisiin, antavan suojaa kulkutauteja vastaan sekä suojelusta tai voiton sodassa. Kulttikuville on uhrattu myös henkilökohtaisista syistä, annettu kiitos- tai uhrilahjoja, ja niitä on erityisellä tavalla kunnioitettu uskonnosta riippumatta. Sekä idän ortodoksisessa että lännen katolisessa kirkossa kerrotaan edelleen pyhäinkuvien ihmeteoista, ja niiden luokse tehdään pyhiinvaelluksia. Ihmeitätekevät ikonit ovat varsin usein Jumalanäidin eli Neitsyt Marian ikoneja.

Kuva 1. Hartaus ja kunnioitus ikoneja kohtaan on kokonaisvaltaista: tästä syystä haurasta Kozelštšanin Jumalanäidin ikonia suojellaan nykyään rukoilijoiden kosketuksilta ja suudelmilta kiota-kaapin lasilla. Kuva: Suvi Toivanen.

Yksi Suomen ortodoksisen kirkon kuudesta ihmeitätekevästä ikonista, Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni, sijaitsee Uspenskin katedraalissa Helsingissä. Se on puulevylle kiinnitetty, Neitsyt Mariaa Kristus-lapsi sylissään kuvaava paperinen painokuva, joka on painettu Venäjän keisarikuntaan tuolloin kuuluneessa Ukrainassa, Pultavan kaupungissa vuonna 1885. Uspenskin katedraalin ikoni on jäljennös samannimisestä, ukrainalaisessa Kozelštšinan kylässä kymmenistä parantamisihmeis­tään 1880-luvulla kuuluisaksi tulleesta, öljyvärein maalatusta ikonista. Kozelštšanin Jumalanäidin ikonista tehtiin paljon toisintoja ja painokuvia ennen Venäjän vallankumousta, ja yksi näistä on nyt Helsingissä sijaitseva, Viipurista talvisodan syttyessä evakuoitu ikoni.

Ihmeitätekevä kuva – jumalallisen voiman väline ja kunnioituksen kohde

Taidehistorioitsija Hans Beltingin (1994, 47) mukaan varhaiskristillisellä ajalla uskonnollinen kulttiesine ei ollut suinkaan taideteos, vaan itsestään selvästi väline jumalalliselle voimalle. Kristillisen teologian mukaan aineellinen ikoni ei tee ihmettä, vaan Jumalan ihmeitätekevä voima toimii ikonin kautta. Bysantin ikonoklasmin eli ikoneita koskeneen kuvariidan aikaan 700–800-luvuilla, ja sen jälkeenkin tällä tarkennuksella oli erityisen suurta väliä: sillä tehtiin eroa epäjumalankuvina pidettyihin monijumalaisten uskontojen kuviin. Toisaalta tämän päivän ortodoksien arkista, elettyä uskontoa tutkittaessa on todettu, että ikonit koetaan usein itsenäisinä toimijoina (Kupari & Vuola 2019, 11). Jo pelkästään nimitys ”ihmeitätekevä ikoni” viittaa tähän ihmiselle ominaiseen tapaan nähdä toimijuutta esineessä itsessään. Piispa Ambrosiuksen mukaan ihmeitätekevän ikonin äärellä voi aistia suloista tuoksua tai hengellistä energiaa, ja joidenkin ikoneiden on nähty myös vuodattavan pyhää öljyä tai mirhaa (Ijäs 2012).

Kuva 2. Rovasti Teo Merras toimittamassa rukouspalvelusta ikonin muistopäivänä 21. helmikuuta 2023. Kuva: Suvi Toivanen.

Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni Uspenskin katedraalissa on asetettuna koristeelliseen kiota-kaappiin, jossa se – muutoin varsin vaatimattoman näköisenä – on vaikuttava näky sille lahjoitettujen lukemattomien votiivilahjojen kanssa. Ikoni on ympäröity helminauhoin, krusifiksiristein, korvakoruin ja sormuksin. Ikonin erityisasema ihmisten mielissä voimallisena esirukoilijana ja ihmeidentekijänä näkyy hyvin siinä, miten se on vuosien aikana saanut lahjaksi tuhansia koruja. Ikonin edessä on palavien tuohusten lisäksi aina erityisenä kunnioituksen merkkinä kaunis leikkokukka-asetelma, ja esimerkiksi pääsiäisenä ikonin kiota-kaappi on koristettu paperikukkaisin virpomavitsoin. Taidehistorioitsija David Freedberg (1989, 110, 117) tuokin esiin, että ihmeitätekeväksi todettu pyhä kuva siirretään yleensä edustavaan paikkaan, ja sitä koristetaan ja kunnioitetaan erilaisin rituaalein sen erityisyyden esilletuomiseksi ja ihmeitätekevyyden jatkuvuuden varmistamiseksi.

Kuva 3. Virpomavitsoja ja leikkokukkia Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin koristuksena palmusunnuntaina 10.4.2022. Kuva: Suvi Toivanen.

Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin ihmeitä

Pyhien kuvien kautta tapahtuneina ihmetekoina pidetään yleensä esimerkiksi yksittäisen ihmisen parantumista, pelastumista, rukoillun asian toteutumista tai yhteisön kohdalla esimerkiksi vaaralta, kuten sodalta tai luon­nonkatastrofilta, välttymistä (Flinckenberg-Gluschkoff 2015, 96). Uspenskin katedraalin kozelštšanilaisella Jumalanäidin ikonilla on oma, ainutlaatuinen ihmetarinoiden historiansa, mikä on kulkenut suusta suuhun ja säilynyt kirjoitetussa muodossa, esimerkiksi lehtiartikkeleiden kautta. Emme voi tietää mitkä seikat tosiasiassa ovat vaikuttaneet kerrotuissa tapahtumissa, mutta kuvattuihin tilanteisiin voi nähdä liittyvän ihmeen kaltaisia elementtejä.

Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin maine ihmeitätekevänä sai alkunsa 1800-luvun lopussa, kun viipurilainen Kravotkinskin perhe pyysi vakavasti sairaalle Anna-tyttärelleen apua parantajapappina tunnetulta kronstadtilaiselta rovastilta. Sittemmin pyhäksi kanonisoitu Johannes Kronstadtilainen (1829–1908) ei päässyt paikalle, mutta lähetti perheelle avuksi siunaamansa ikonin, jonka edessä toimitetun rukouspalveluksen jälkeen tyttö parantui. Ihmeitätekevää ikonia tultiin sen jälkeen rukoilemaan sankoin joukoin, ja perhe päätti lahjoittaa sen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistolle pyhitettyyn kirkkoon Viipurin Sorvalissa, mistä käsin ikoni vieraili myös yksityiskodeissa apua tarvitsevien luona. (Rovio 1986, 8.)

Talvisodan syttymisen jälkeen – ilmapommitusten, vaikean pakkastalven ja kuljetuskaluston puuttumisen hankaloittaessa kirkollisen esineistön evakuoimista – ”Herran Äidin ihmeitätekevä ikoni” tuli evakkonaisen uniin näyttäytyen tavalla, mikä saattoi jouduttaa ikonin pelastamista Sorvalin kirkosta. Kozelštšanin Jumalansynnyttäjä selvisi myös Nastolan Uudenkylän rautatieaseman pommituksesta, koska sitä hakemaan lähtenyt, alun perin ikonin evakuoinut pastori Leonidas Ho­manen ”tunsi pakottavaa tarvetta toimia heti”. (Homanen 1986, 9.) Helsingin ortodoksisen seurakunnan Uskon viesti -lehden mukaan ikonin Uspenskin katedraaliin sijoittamisen jälkeen esimerkiksi kova korvasärky parantui naisen pitäessä korvaansa jumalanpalveluksen aikana kiinni ikonissa, eikä seuraavalle viikolle määrättyä leikkausta tarvittu (Rovio 1986, 9). Ihmisten kertomukset vuosikymmenten takaa antavat Kozelštšanin Jumalanäidin ikonista sellaisen kuvan kuin se todella toimisi itsenäisellä intentionaalisella voimallaan.

Kozelštšanin Jumalansynnyttäjän ikoni nousi otsikoihin vuosikymmeniä myöhemmin, kun se varastettiin Uspenskin katedraalista öiseen aikaan 9. kesäkuuta 2010. Moni ortodoksi pitää ihmeenä varkauden jälkeisiä tapahtumia: varas tunnusti vankilapapille ikonin kätköpaikan, ikoni löytyi paksun lumen alta maakätköstä hämmästyttävän hyvässä kunnossa ja saatiin takaisin kahdeksan kuukauden kadoksissa olon jälkeen, ja lisäksi se on­nistuttiin konservoimaan. Valamon konservointilaitoksella työskennellyt taidekonservaattori Riikka Köngäs on kertonut kokeneensa tämän ikonin kohdalla jotakin erityistä: ikoni tuntui ohjaavan vaikeassa työssä ja lopuksi se alkoi tuoksua hyvälle (Aalto 2015).

Kuva 4. Konservaattori Riikka Köngäs puhdistamassa maakätköstä löytynyttä ikonia kevättalvella 2011. Konservointikuvat: Petter Martiskainen. Kuva: Suvi Toivanen, Valamon luostarin konservointilaitoksen arkistossa.
Varkauden yhteydessä ikonin sadat votiivilahjat, helmikirjailtu riisasuojus ja arvokas metallikehys varastettiin. Ikoni on asetettu konservoinnin jälkeen esille sellaisenaan, ja se on ympäröity uusilla votiivilahjoilla, joita on kertynyt sadoittain varkauden jälkeen.

Konservoinnin jälkeen elokuussa 2011 Kozelštšanin Jumalanäidin ikonille järjestettiin juhlallinen paluu Valamon ja Lintulan luostareiden sekä yhdeksän kaupungin kautta takaisin Helsinkiin, jolloin 2000 ihmistä eri puolilla Suomea osallistui ikonin vastaanottoon. Tam­mikuussa 2012 ikoni teki matkan Viroon, missä sitä oli kunnioittamassa noin 3500 ihmistä. Virolaiset raportoivat useita ihmeitä eri kaupungeista: apua oli saatu liikuntakyvyttömyyteen, lonkkavikaan ja vääristä syytteistä vapautumiseen rikosoikeudessa. 2010-luvulla Suomessa julkaistuissa lehtiartikkeleissa on tuotu toistuvasti esiin, että apua on saatu moniin sairauksiin, lapsettomuuteen sekä muun muassa työpaikan saamiseen. Lisäksi ikoni on löytänyt tiensä sekä kotimaiseen että ulkomaiseen omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen ihmeitätekevyytensä vuoksi.

Kozelštšanin Jumalansynnyttäjän painokuvaikoni liittyy siis monin tavoin ihmeitätekevien ikonien jatkumoon, sillä ihmisten kokemuksissa se vastaa rukouspyyntöihin, parantaa sairaita ja vaikuttaa tavalla tai toisella elämänkulkuun. Ikonin liittymisen tähän ihmetekojen traditioon voi nähdä myös sen osallistuessa koronasairaaloiden pihoille suuntautuneeseen ristisaattoon koronapandemian iskiessä Suomeen keväällä 2020. Sairaaloiden kanssa yhteistyössä järjestetyissä rukouspalveluksissa rukoiltiin koronaan sairastuneiden ja heitä hoitavien puolesta. Ristisaattoja on järjestetty idän kirkon historiassa eri maissa esimerkiksi katovuosina sekä kulkutautien ja sotien aikaan, ja moni ikoni on saanut ihmeitätekevän maineensa juuri tällaisten tapahtumien myötä. Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan, Kozelštšanin Jumalanäidin ukrainalaistaustainen ikoni osallistui rukous­palvelukseen rauhan puolesta Ukrainan Suomen-suurlähetystöllä Helsingin Kulosaaressa maaliskuussa 2022, ja katedraalissa sen edessä on rukoiltu rauhaa siitä lähtien.

Kuva 5. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo ja Ukrainan Suomen-suurlähettiläs Olga Dibrova Uspenskin katedraalissa kuvattavana Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin edessä Ukrainan sodan vuosipäivänä 24.2.2023. Kuva: Suvi Toivanen.

Vielä 1800-luvun lopulla ikonien kautta tapahtuneita ihmeitä dokumentoi virallinen taho, ja esimerkiksi Uspenskin painokuvaikonin ukrainalaisen esikuvan tekemiä parantamisihmeitä epilepsiasta sokeuteen ja halvauksiin kirjattiin vuosina 1881–1888 yhteensä 38 tapausta (Kahla 2001, 12, 14). Sittemmin ihmeistä on tullut henkilökohtaisempia, omaan uskonelämään liittyviä asioita. Ottamatta kantaa ihmeiden todenperäisyyteen, voi todeta Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevyyden tulevan näkyväksi ihmisten toiminnan, kuten ikonille suodun erityishuomion ja annettujen lukemattomien votiivilahjojen kautta sekä ikoniin liittyvien ihmekokemusten ja niistä kerrottujen tarinoiden muodossa. Ihmeitätekevyys ilmenee siis lopulta ihmisen henkilökohtaisen kokemuksen ilmaisun ja yhteisön ylläpitämän näkemyksen kautta.

Suvi Toivanen

Kirjoittaja valmistelee taidehistorian maisterintutkielmaansa Helsingin yliopistossa kyseisen Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin ja Käkisalmelta evakuoidun Jumalanäidin ylistys -ikonin toimijuudesta. Blogikirjoitus pohjautuu vuonna 2023 valmistuneeseen taidehistorian kandidaatintutkielmaan ”Esirukoilija, ihmeidentekijä ja rauhanaktivistiKozelštšanin Jumalanäidin ikonin toimijuus”. Toivanen toimii myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen viestintäkoordinaattorina.

Lähteet

Aalto, Marja, 2015. Ihmeitä tekevä ikoni löytyi lumeen hautautuneena – varas vei poliisin paikalle. Seura 3.4.2015. https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/ihmeita-tekeva-ikoni-loytyi-lumeen-hautautuneena-varas-vei-poliisin-paikalle/ (luettu 13.3.2024).

Belting, Hans, 1994. Likeness and Presence – A History of the Image before the Era of Art. Chicago: The University of Chicago Press.

Flinckenberg-Gluschkoff, Marianna, 2015. Ikoni puhuu – Tietoa ikonien kielestä ja tehtävästä. Helsinki: Maahenki.

Freedberg, David, 1989. The Power of Images – Studies in the History and Theory of Response. Chicago: The University of Chicago Press.

Homanen, Natalia, 1986. Ikonit evakossa. Uskon viesti 2/1986. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

Kahla, Elina, 2001. Kozelshtshinon ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni. Ikonimaalari 2/2001. Helsinki: Suomen ikonimaalarit, 12–14.

Kupari, Helena & Elina Vuola, 2019. Introduction. Orthodox Christianity and Gender – Dynamics of Tradition, Culture and Lived Practice. Toim. Helena Kupari & Elina Vuola. Routledge, 1–21. https://doi.org/10.4324/9780203701188

Rovio, Hertta, 1986. Kozeltšanin Jumalanäidinikoni 21.2. Uskon viesti 2/1986. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

Vuola, Elina, 2019. The Virgin Mary across Cultures – Devotion among Costa Rican Catholic and Finnish Orthodox Women. Routledge.

Lisää Kozelštšanin Jumalanäidin ikonin vaiheista

Brola, Mirva & Saara Kallio 2020. ”Tunsin että kaikki järjestyy.” Ortodoksiviesti 4/2020. Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenlehti. https://www.hos.fi/wp-content/uploads/ortodoksiviestit/2020/ov4-2020.pdf (luettu 15.3.2024).

Fridman, Wilma, Elina Pekkilä & Suvi Toivanen, 2021. Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni – kuvakalsketta ja ikonofiilin ruostumatonta rakkautta. Kuvakalske 21.12.2021. Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä – ICONOCLASH. Fragmentation and Iconoclash in Medieval and Early Modern Objects. https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/2021/12/21/kozelstsanin-jumalanaidin-ikoni-kuvakalsketta-ja-ikonofiilin-ruostumatonta-rakkautta/

Hirvonen, Saara, 2020. Suomen tunnetuin ikoni kiersi ortodoksien ristisaatossa Helsingin koronasairaaloissa – Kirkko halusi ilmaista myötätuntonsa sairastuneille ja heitä hoitaville. YLE 6.5.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11337410 (luettu 13.3.2024).

Husso, Katariina, 2011. Ikkunoita ikonien ja kirkkoesineiden historiaan – Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö 1920–1980-luvuilla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 119. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Jääskinen, Aune, 2001. Kozelshtshinon Jumalanäidin ihmeitätekevät ikonit Suomessa. Ikonimaalari 2/2001. Helsinki: Suomen ikonimaalarit, 15–16.

Kozelshtshanin Jumalansynnyttäjän ikoni Virossa – kirkot täynnä rukoilijoita ja ihmeitä tapahtui! Viron tuulahduksia – VYS:n jäsentiedote. Kevät Kevad Nro 1/2012. Viron ortodoksisen kirkon ystävyysseura VYS ry – Eesti õigeusu kiriku söprusselts rü. https://docplayer.fi/406668-Viron-tuulahduksia-kozelshtshanin-jumalansynnyttajan-ikoni-virossa-kirkot-taynna-rukoilijoita-ja-ihmeita-tapahtui.html (luettu 13.3.2024).

Parikka, Valtteri, 2018. Ikonin ihmeellinen matka. Helsingin Sanomat 23.8.2018. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005799981.html (luettu 12.3.2024).

Sirviö, Aristarkos, 2011. Kozelshtshanin ihmeitätekevä Jumalansynnyttäjän ikoni palasi Uspenskin katedraaliin rukousten saattelemana. Ortodoksiviesti 06/2011. Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenlehti.

Toivanen, Suvi, 2022. Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni toivottaa ukrainalaiset tervetulleiksi Suomeen, koska sitä rakastetaan molemmissa maissa. Aamun Koitto 19.4.2022. https://aamunkoitto.fi/arki-ihmiset/kozelstsanin-jumalanaidin-ikoni-toivottaa-ukrainalaiset-tervetulleiksi-suomeen-koska

Uspenskin katedraalin ”ihmeitätekevä ikoni” löytyi. YLE 8.2.2011. https://yle.fi/uutiset/3-5319727 (luettu 12.3.2024).

Yrttiaho, Tuomo, 2019. Pappi, joka halusi uskoa ihmeisiin. Helsingin Sanomat (HS) 24.8.2019. https://www.hs.fi/elama/art-2000006213468.html (luettu 16.3.2024).

Riitta Pylkkänen – taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä

Riitta Pylkkänen (1910–1982) oli taidehistorian tutkija, joka toimi uransa aikana useissa eri viroissa Muinaistieteellisessä toimikunnassa, sitä seuraavassa Museovirastossa ja Suomen kansallismuseossa. Vuodesta 1936 tutkimusta tehneen Pylkkäsen tieteellinen toiminta jatkui 1980-luvulle asti ja kohdistui useille eri esineellisen kulttuurihistorian alueille; pukujen ohella hän tutki myös muun muassa hopeaesineitä ja huonekaluja, perehtyen taidehistorian tutkimuskentällä epätyypillisempiin aiheisiin. Hän julkaisi myös tutkimuksia keskiajan alttarikaapeista sekä Lohjan ja Isonkyrön kirkoista.

Riitta Pylkkänen (Kilpi) keskellä vaalea hattu päässä opiskelutovereittensa kanssa Seurasaaressa, Sakari Pälsin johdattamana vuonna 1938. Mukana myös mm. C. F. Meinander ja Marta Hirn. Kuva: Historian kuvakokoelma / Museovirasto.

Pitkän ja ansiokkaan museoalan uran ohella Pylkkänen teki uraauurtavaa pukuhistoriallista tutkimusta. Torsten Edgren on kuvaillut Pylkkästä tinkimättömän perusteelliseksi tutkijaksi ja katsonut hänen kuuluvan peräti Euroopan huomattavimpien pukuhistorian tutkijoiden joukkoon. Pylkkäsen tutkimuksista useampi on myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisemia, joten yhdistyksen piirissä Pylkkänen on varmasti tuttu nimi.

Esittelen tässä kirjoituksessa Riitta Pylkkäsen pukuhistoriallista tutkimustyötä Helsingin yliopiston taidehistorian kandidaatintutkielmani pohjalta. Tutkielmallani olen halunnut nostaa esiin yhden kulttuuriperintöalojen uraauurtavista varhaisista naistutkijoista, joita oli 1900-luvun puolivälissä vielä melko vähän. Aineistonani ovat olleet Pylkkäsen 1500–1700-lukujen suomalaiseen pukuhistoriaan keskittyvät tutkimukset, joista merkittävin on hänen vuonna 1956 julkaistu väitöskirjansa Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, tuntemattoman naisen muotokuva. ”Helmimyssyineen, mustine kuviollisine samettipukuineen, jolle suuri valkoinen röyhelökaulus, hihansuiden hienot reticella-pitsit ja valkoinen esiliina muodostavat korostavan vastakohdan, muotokuva edustaa Pohjolan vallasnaisten n. 1590 suosimaa muotia”, kirjoittaa Pylkkänen (1956, s. 51). Kuva: Historialliset kokoelmat / Kansallismuseo.

Pylkkäsessä kiinnostavaa on se, että hän oli 1900-luvun taidehistorian kentällä poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen tutkija keskittyessään pukuhistoriaan. Pukeutuminen etenkin ajalta ennen 1900-lukua on Suomen taidehistorian kentällä varsin vähän tutkittu aihe.

Pukuhistorian uranuurtaja

Pukuhistoriallista tutkimusta tekivät Suomessa ensimmäisinä arkeologi Theodor Schvindt ja kansatieteen ensimmäinen professori U. T. Sirelius, jotka tutkivat 1900-luvun alussa kansanpukuja Kansallismuseon pukukokoelmien avulla. Ensimmäinen teos Suomen kansanpuvun historiasta ilmestyi Sireliuksen laatimana vuonna 1915. Pukeutumisen historian tutkimusta uudisti 1970-luvulla kansatieteilijä Bo Lönnqvist, joka tutki siirtymää kansanomaisesta muodinmukaiseen pukeutumiseen. Pylkkäsen pukuhistorialliset tutkimukset ovat varhaiselle pukuhistorialle hyvin tyypillistä perustutkimusta painottuessaan aineiston yksityiskohtaiseen kuvailuun. Väitöskirjaa seuranneissa tutkimuksissa Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720 (1970) ja Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla (1982) Pylkkänen käsittelee vaatteiden kuvailun rinnalla laajemmin myös pukeutumisen kytkeytymistä yhteiskunnan hierarkioihin ja rakenteisiin korostaen pukeutumista yhteiskunnallisen aseman merkkinä, joka olennaisesti liittyy valtaan.

Tutkimustyössä on erityisen vaikuttavaa sen haastavuus: Suomessa säilynyttä historiallista vaateaineistoa on hyvin vähän, joten tutkimus perustuu pitkälti kuva-aineiston ja asiakirjojen sekä ulkomaisen vertailumateriaalin hyödyntämiseen. Pylkkänen teki perusteellista tutkimustyötä pitkälti ennen tutkimattomasta aiheesta ja tuotti siten arvokasta kulttuurihistoriallista ja taidehistoriallista tietoa Suomesta 1500–1700-luvuilta. Hän kartoitti pukeutumisen tutkimukseen soveltuvia suomalaisaineistoja, kuten pukuluetteloja, perunkirjoja ja tilikirjoja, sekä loi merkittävää perustaa historiallisen pukeutumisen tutkimuksen myöhemmälle kehitykselle Suomessa.

Riitta Pylkkäsen tutkimusaineistoa, seinämaalaus Turun linnan portinvartijanhuoneesta, 1530-luku. Kuva: Elina Räsänen.

Pylkkänen oli yksi ensimmäisiä taidehistorian tutkijoita, joka kirjoitti väitöskirjan jostakin muusta kuin kuvataiteesta tai arkkitehtuurista. Hänen tutkimustyönsä voikin nähdä edustavan taidehistorian tutkimuksen kehitysvaihetta, jossa tutkimusaiheet vähitellen monipuolistuivat ja laajenivat kattamaan muun muassa erilaista arjen käyttöesineistöä. Tutkimustyönsä ansiosta Pylkkäsen voi nähdä uranuurtajana, joka avasi näkymiä Suomen historialliseen pukukulttuuriin ja sen tutkimiseen tuoden siten ainutlaatuisen työpanoksen sekä taidehistorian tieteenalalle että kulttuurin ja historian tutkimuksen kentälle ylipäätään.

Pukuhistoriallisia mietteitä ja mahdollisuuksia

Pylkkäsen tutkimukset ovat suomalaisen pukeutumisen tutkimuksen keskeisiä teoksia ja niihin viitataankin useimmissa myöhemmissä vanhempaa pukeutumisen historiaa käsittelevissä teoksissa. Suomen pukuhistoriassa on kuitenkin vielä valtavasti tutkittavaa, ja Pylkkäsen tutkimukset tarjoavat hyviä eväitä sekä varhaismodernin ajan että muidenkin aikakausien pukeutumisen tutkimiseen.

Pylkkäsen tutkimuksissaan tekemä pukeutumisen, tyylikehityksen ja vaatekappaleiden perusteellinen kartoitus aina kaavoja ja rakenteellisia ratkaisuja myöten tarjoaisi myös oivia mahdollisuuksia rekonstruktioiden tekemiseen. Rekonstruktiot ovat erityisen vaikuttava tapa havainnollistaa museoissa menneisyyden materiaalista kulttuuria ja tehdä näkyväksi sellaista esineistöä, josta on säilynyt vain fragmentteja tai teksti- ja kuva-aineistoa. Tutkijat Jenni Sahramaa ja Krista Wright (2021, 141) toteavatkin katsauksessaan Suomen Museossa että ”Muinaispuvut ovat vaikuttavia visualisointeja ja mielikuvanluojia, jotka voivat jäädä museokävijän mieleen jopa alkuperäislöytöjä voimakkaammin”. Suomessa erityisesti muinaispuvuista on tehty rekonstruktioita – myöhempien aikakausien pukujen rekonstruktiot eivät tietääkseni ole olleet yhtä paljon esillä taidehistorian, arkeologian tai museoalan kentällä, mutta tällaisen toteuttamiseen Pylkkäsen tekemä tutkimustyö tarjoaisi erinomaista tietoa ja materiaalia.

Sahramaan ja Wrightin mukaan kiinnostus muinaispukuja kohtaan on tänä päivänä suurta, ja niistä ollaan kiinnostuneita erityisesti historianelävöittäjien ja muiden historiaharrastajien keskuudessa. Vastaavanlaista kiinnostusta kohdistuu myös myöhempien aikakausien, kuten keskiajan, renessanssin ja 1700-luvun pukeutumista kohtaan. Sosiaalisen median alustoilla on suuri kansainvälinen pukuhistoriaharrastajien yhteisö, ja kiinnostus historiallisia pukuja ja niiden ompelua kohtaan on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Kysyntää pukeutumista koskevalle tutkimustiedolle ja siihen pohjautuville museonäyttelyille on siis varmasti.

Riitta Pylkkänen oli oman erityisalansa asiantuntija, ja hänen työpanoksensa on kiistattoman arvokas. Hänen tutkimuksiinsa perehtyessäni olen päätynyt haaveilemaan yhtäältä siitä, mitä kaikkea pukuhistorian alalla voisi Suomessa vielä tutkia, ja toisaalta myös siitä, miten olemassa olevaa tutkimusta voisi ja pitäisi nostaa esille museoissa. Pukeutumisen historia on kiehtova kulttuuriperinnön alue, jolla on intohimoiset harrastajat ja yhä enemmän erikoistuneita tutkijoita, ja se ansaitsisi ehdottomasti enemmän näkyvyyttä ja arvostusta sekä tieteen piirissä että museokentällä.

Wilma Fridman

Kirjoittaja on taidehistorian opiskelija Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Painamattomat lähteet

Helsingin yliopiston pääkirjasto (Hulib). Wilma Fridman, 2022. Riitta Pylkkänen – Taidehistorioitsija suomalaisen pukuhistorian jäljillä. Taidehistorian kandidaatintutkielma.

Kirjallisuus

Edgren, Torsten, 1983. Riitta Pylkkänen. Suomen Museo – Finskt Museum 90 (1983). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 137–139.

Pylkkänen, Riitta, 1956. Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550–1620. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 55. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Pylkkänen, Riitta, 1970. Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Helsinki: Weilin + Göös. Sahramaa, Jenni & Wright, Krista, 2021. Muinaispuvut museossa. Suomen Museo – Finskt Museum 128 (2021). Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 139–145. https://journal.fi/suomenmuseo/article/view/112928

Turunen, Arja & Niiranen, Anna, 2019. Pukeutumisen muuttuvat merkitykset. Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle. Toim. Arja Turunen, Anna Niiranen & Laura Ekholm. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 11–49.